Luumäki / Karhujen muistomerkki

Virolahdelta siirrytään nyt Luumäelle, mistä löytyi vielä yksi muistomerkki viime kesän retkille. Olisikohan ollut Näpin Toni, joka tästä kohteesta vihjaisi minulle? Joka tapauksessa kiitokset vihjeestä, koska tätä ei oma tutkani ollut bongannut Internetin syövereistä, vaikka sieltähän se löytyi informaatio tähänkin upeaan monumenttiin. Hienoa, että Luumäen Karhut pitävät omaa sukusivustoa ja sitä tutkiskellessani ovat myöskin melkoisen aktiiveja. Pikkaisen jäi vain mietityttämään, että ollaanko sukua, koska isäni puolen suvusta löytyy Karhuja, tosin Joutsenon Karhuja!

Itse olen perinteitä arvostava mies. Jos olen johonkin tykästynyt, niin hevillä en sitä vaihda ja uutta kokeile. Niinpä sitten vieläkin vetelen voita ruisleivälle ja päälle lauantaimakkaraa. Jäätelöksi kelpaa vain mansikkajäätelö ja tikkujäätelöksi päärynälipsi. Mitä sitä hyvää vaihtamaan, kuten lempijuomaani Pirkka-olutta. Sitäkin tullut ryystettyä jo kymmenen vuotta. Niinpä arvostan tätä Karhujen suka, vaikka en heitä tunnekaan. Koska en tunne, niin lainasin heidän sivuiltaan tekstin, jota vähän lyhentelen.

Karhujen suvun muistomerkki

Karhun suvun alku Luumäen pitäjän Heikkilän kylässä alkoi jo 1600-luvulta talo no 1 (Karhu), jonka isännän Jöranin (Yrjö) jälkeläisten juurista nykyinen sukuseura on saanut alkunsa. Vaikka joku muualle muuttikin, niin joissakin tapauksissa suvut yhtyivät uudelleen muutaman sukupolven jälkeen. Tämä oli tyypillistä maalaispitäjissä, jossa aviopuoliso etsittiin usein naapurikylästä. Näin Karhujen suku levisi etupäässä Luumäen eteläosiin kuten Suoanttilaan, Himottulaan, Toikkalaan, Husulaan, Heimalaan, Nokkalaan jne. Nokkalasta muutettiin myös avioliiton kautta Miehikkälään.

Koska Luumäen kirkko sijaitsi lähellä (alle 10 km) Karhun taloa, löytyi Haimilan Pappilasta rengin tai piian paikka monelle Heikkilänkylästä Karhun talosta lähteneelle. Joku pääsi myöhemmin jopa torppariksi Pappilan maille. Myöhemmin muuttoliikettä esiintyi myös Lappeen, Sippolan, Säkkijärven ja Valkealan suuntiin.

Muistomerkin laatta kertoo oleellisen

Isonjaon aikaan 1840-luvulla Karhun kruunun ja perintötalon pinta-ala oli noin 470 hehtaaria, jossa viljeltyä peltoa noin 38 ha. Isojaossa, joka päättyi 1852, tila jaettiin neljään osaan. Myöhemmin tilat ovat siirtyneet eri omistajille ja samalla ne ovat pienentyneet pinta-alaltaan. Mainittakoon, että vuonna 1900 kaksi näistä tiloista siirtyi Fredrik ja Emanuel Strandmanille (Karhu-sukua), koska edelliset omistajat eivät olleet maksaneet verojaan. 

1870-luvulla Riihimäki – Pietari -radan rakentaminen toi työpaikan myös monelle Karhun suvun jäsenelle. Varmaan osa oli rataa rakentamassakin, mutta etenkin Taavetin asemalla ja radan varren ratatarkastajista löysi moni Karhun suvun edustaja itselleen leipätyön. Tätä leipää riitti aina 1950-luvulle saakka, mutta kyllähän Karhuista valtaosa on leipänsä saanut maanviljelijänä, torpparina tai käsityöammateissa. 

Suvun historiikki löytyy Luumäkeläinen Karhun suku -sukukirjasta, joka julkaistiin 22.7.2006 pidetyssä sukujuhlassa. Luumäen Karhunkylässä Suoknuutin tilalla osoitteessa Heikkiläntie 78 löytyy suvun 21.7.2012 paljastama muistomerkki suvun lähtöpaikalla.

Virolahti / Svenska Arbetskåren Esikunnan laatta

No niin, viimeiset kymmenen kohdetta julkaisematta ja tänään vuorossa kohde Virolahdelta Harjun oppimiskeskuksen päärakennuksen seinällä. Samalta paikalta olen esitellyt muut muistolaatat, jotka seinään on kiinnitetty. Tämä uusimmainen sen sijaan mennään blogin assistentti ja Salpalinjan erikoismiehen Juha Huttusen kuvilla, koska hän hyvää hyvyyttään ne minulle lähetti. Säästyipähän ilmastonpilaamiselta muutama kilo pakokaasuja! Kiitos Jussi kuvista, joista julkaisen vain yhden....

Itseäni on jo kauan korventanut ruotsalaisten solvaaminen kermaperseiksi ja suomalaisten selän takana piilottelijoiksi, kun idän suunnalta uhkaa vaaratilanne. Minkäs me sijainnillemme mahdamme, mutta yksi ilmansuunta meitä on aina auttanut, kun olemme joutuneet kriisitilanteisiin itsenäisyytemme aikana! Tämänkin blogin aikana olen kirjoittanut ruotsalaistaloista, joita naapurimme lähettivät Lappeenrantaankin talvisodan päätyttyä. Sodan aikanahan auttoivat meitä kaikin tavoin, vaikka talvisota kesti vain 105 päivää. Jos olemme jostain apua saaneet, niin Ruotsilta. Jostain syystä tämä apu pyritään unohtamaan ja korostamaan, kuinka ihan itse selviydyimme. Toki selviydyimme itse, mutta olisi se ainakin vaikeampaa ollut.

Toivottavasti Ruotsi ei koskaan joudu vastaaviin kriiseihin, koska tuskin meiltä apua hirveästi heruisi heille tai mistäs minä sen tiedän. Jotenkin veikkaan, että poliitikkomme korostaisivat Suomen puolueettomuutta ja halua olla ärsyttämättä naapurimaita. Itse kuitenkin nostan hatun mielelläni pois päästä, kun törmään niihin harvoihin muistomerkkeihin, joissa kerrotaan ruotsalaisten avusta pienelle Suomelle. Semmoinen on tämän päivän kohde! Itse en yleensä kopio toisten tekstiä omaan blogiini, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen ja liitän tuohon alapuolelle Salpakeskus.fi sivustolta lainaamani tekstin ruotsalaisista vapaaehtoisista.

SAK:n esikunnan laatta paljastettiin 29.8.2020 (Kuva Juha "Salpa" Huttunen)

"Talvisodan aikana oli Suomen länsinaapurissa Ruotsissa herännyt voimakas halu suomalaisten auttamiseen. Helmikuussa 1940 Ruotsissa valmisteltiinkin jo vapaaehtoisen työjoukon lähettämistä Suomeen linnoitus- ja rakennustöitä takalinjoilla suorittamaan. Tavoitteena oli lähettää Suomeen 9 000 miestä työkoneilla ja -välineillä varustettuina. Ensimmäiset ruotsalaiset saapuivat Suomeen jo maaliskuussa ja muodostivat Svenska Arbetskåren -työyksikön, jonka vahvuus nousi lähes 1 000 mieheen. Myös norjalaisia vapaaehtoisia oli ennättänyt saapua kevättalvella Suomeen 240 henkeä. Maalis-huhtikuun aikana norjalaiset ehtivät tehdä jonkin verran linnoitustöitä Kymijoen varteen rakenteilla olleella Kymijokilinjalla, mutta Salpa-aseman linnoitustöihin he eivät ehtineet osallistumaan."

"Huhtikuun alussa Saksa miehitti Tanskan ja hyökkäsi myös Norjaan, minkä seurauksena Pohjolan turvallisuuspoliittinen tilanne muuttui radikaalisti. Norjalaiset vapaaehtoiset palasivat välittömästi kotimaahansa, eikä enempää työmiehiä Ruotsistakaan voitu Suomeen enää lähettää. SAK:n Suomeen ennättäneet työntekijät kuitenkin jäivät linnoittamaan Virolahdelle Ravijoen ja Säkäjärven välistä aluetta kesäkuussa tapahtuneeseen kotiuttamiseensa asti. Svenska arbetskåren -työjoukon organisaatio oli talvisodan aikana jo valmiiksi muotoutunut ja se pääsi aloittamaan linnoitustyöt uudella itärajalla ennen suomalaisten työyksiköiden muodostamista. Ruotsalaisilla vapaaehtoisilla oli mukanaan ammattitaitoinen työnjohto, mikä nopeutti huomattavasti varsinaisten linnoitustöiden käynnistämistä. Ruotsalaisten työnjohto ja erikoisammattilaiset jäivät vielä joiksikin kuukausiksi kouluttamaan suomalaisia muun muassa kallionlouhintatekniikassa, kunnes heidätkin kotiutettiin syyskuussa. Ruotsalaiset jättivät kuitenkin Suomeen mukanaan tuomansa työvälineet, koneet ja ajoneuvot, joista Suomessa oli kova pula. Tämän lisäksi ruotsalaiset lahjoittivat Suomen valtiolle 20 miljoonaa kruunua, joka vastasi lähes 240 miljoonaa sen aikaista markkaa. Summa oli yhteensä noin 20 % vuoden 1940 linnoitustöiden rahoitustarpeesta. Lahjoitusvaroilla ostettiin Ruotsista lisää työkoneita ja linnoittamiseen tarvittuja rakennusmateriaalia, muun muassa betonin raudoitusterästä."

Näiden ruotsalaisten vapaaehtoisten toiminta Salpalinjan rakentamisessa oli esimerkillistä ja heidän organisaationsa esikunta sijaitsi Harjun opistolla. Niinpä Salpalinjan 80-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä heidän muistokseen ja kunniakseen paljastettiin 29.8.2020 muistolaatta Harjun oppimiskeskuksen päärakennuksen seinään. Tack och tusen tack!

Suursaari / Suursaaren hautausmaa

Taas on viikko vierähtänyt ja on uuden julkaisun vuoro. Tällä kertaa liikutaan paikassa, jossa en ole koskaan käynyt, mutta eipä ole käynyt moni muukaan! Kyseessä on Suomenlahden suurimman saaren Suursaaren hautausmaa, mistä assistentti Pirhonen onnistui saamaan kuvia venäläisten kontaktiensa kautta. Luvassa on siis valokuvia, joita ei liene liiemmin olevan esillä Internetissä, ainakaan suomenkielisillä sivustoilla. 

Suursaarella asuttiin jo aikojen alussa heti jääkauden jälkeen. Sen jälkeen sen kohtalona on ollut kuulua milloin Ruotsiin, Suomeen, Venäjään,Saksaan ja Neuvostoliittoon. Nykyiseen Venäjään alue on kuulunut virallisesti vuodesta 1947 lähtien, mutta todellisuudessa alue siirtyi itänaapurille jo vuonna 1944. Sen jälkeen alueelle pääseminen on ollut hankalaa, johtuen sen sotilaallisesta merkityksestä ja kuulumisesta Venäjän rajavyöhykkeeseen.

Ensimmäisen kerran Suursaari mainitaan historiallisissa asiakirjoissa keskiajalla, tosin nimellä Hogland. Seurakunnallisessa merkityksessä Suursaarelaiset kuuluivat aluksi Vehkalahteen. Sieltä kirkonasiat siirtyivät Uudenkaupunginrauhan jälkeen Jhanneksen kappelin alaisuuteen, minkä jälkeen lopulta heidät siirrettiin vuonna 1817 Kymin seurakuntaan. Tätä välivaihetta ei tosin kestänyt kauan, koska 1838 Suursaaresta muodostettiin oma seurakunta. 

Lienevätkö luodinosumia....

Paikallinen suurmies?

Takana näkyy hautausmaan aitaa

Yksityiskohta hautakivestä

Kivet näyttävät saaneen olla rauhassa

Suursaaren hautausmaan portti

Suursaarella oli rakennettu oma kirkko jo vuonna 1768, joka toimi aktiivisessa käytössä aina sotiin saakka. Ensimmäinen se ei kuitenkaan ollut, mutta vanhemmista ei ole säilynyt tietoja. Tarkkaa tietoa viimeisen kirkon kohtalosta en löytänyt, mutta mitään siitä ei ole enää jäljellä.  No, kenties kivijalka on vielä paikallaan. Sijainniltaan se sijaitsi Suursaaren pohjoisosassa Suurkylän vieressä Kappelniemessä. Samalta paikalta löytyi myös suursaarelaisten hautausmaa, mistä omat kuvanikin ovat.

Valitettavasti assistentti on unohtanut ilmoittaa minulle venäläisen henkilön nimen, joka otti nämä kuvat. Ne lisään kyllä, jos nimi tulee vielä tietooni. 

PS. Jäljellä on enää 10 kohdetta, jotka esittelen ennen joulua. Sitten on taas aika hiljentyä, koska uusia kohteita ei ole kuvattuna, eikä kyllä tiedossakaan. On siis taas aika pitää luova tauko ennen kuin blogi heräilee joskus henkiin.....

Impilahti / Rannankylän hautausmaan muistomerkki

Keväällä 2019 olin viikonloppureissulla assistentti Pirhosen kanssa Laatokan pohjoispuolen maisemissa. Yhtenä paikkana kohdelistallamme oli Rannankylän hautausmaan muistomerkki Impilahdella. Tuolloin minulla ei ollut tarkkaa tietoa paikan sijainnista, mutta lukuisia ajo-ohjeita olin saanut entisiltä impilahtelaisilta. Loput tiedot arvelimme saavamme paikan nykyisiltä asukkailta. Onnistuimme kuitenkin tuolloin haaskaamaan aikaa rengasrikkoon ja venematkaan, joten illalla meillä alkoi olla jo kiire majapaikkaamme. Pimeyden lisäksi alkoi vieläpä sataa, joten päätimme jättää Rannankylän hautausmaan etsimisen kesään 2020. Kaikkihan tietävät kuinka tämän reissun suhteen kävi? Koronan takia matka jäi tietenkin tekemättä, joten assistentti Pirhonen kääntyi paikallisten puoleen....

Tarkkaa paikkaa en tiedä vieläkään, missä Rannakylän hautausmaa sijaitsee. Impilahden pitäjän alueella se kuitenkin sijaitsee ja varmaan paikan koordinaatit lähiviikkoina selviävät, kunhan joku lukija aktivoituu. Toinen, mikä jäi pahasti vaiheeseen, oli kuvien lähettäjän nimi! Assistantti Pirhonen ei sitä minulle lähettänyt ja nyt en kerkiä edes kyselemään, joten lisätään sekin jälkijunassa....

Rannankylän hautausmaan muistomerkki sen sijaan on Impilahti-seuran paljastama ja muistaakseni 1990-luvulla. Tarkka vuosi on jo kadonnut itseltäni muistista. No, sepä ei olekaan ainut katoamaan päässyt asia!

Liitän alapuolelle jonkun vielä itselleni tuntemattoman lähettämät valokuvat, jotka on otettu keväällä 2020. Muistaakseni maaliskuussa.

Rannankylän hautausmaan muistomerkki

  

Kuten kuvista selviää, niin paikka on josssakin Impilahden vuonon läheisyydessä ja yhä vieläkin alueella on jäänteitä ennen sotia tehdyistä hautauksista. Myöskin hautausmaan aita on vielä selvästi havaittavissa. Pakkohan täälläkin on päästä joskus käymään....

Pietari / Eino Rahjan hauta

Willimiehen jäljillä blogi siirtyy nyt pois Kymenlaakson alueelta ja palaa kiertotietä takaisin Lappeenrantaan päättyäkseen joulukuussa. Kohteita ei erikoisemmin ole ja uusia ilmestyy niin hitaalla temmolla, että on pakko parin kuukauden päästä heittäytyä oloneuvokseksi ja keksiä jotain muuta tekemistä. Hirveästi en ole tänä vuonna blogiin aikaa käyttänyt, enkä panostanut, mutta onhan tämä silti tullut osaksi itseäni. Niinpä urhoollisesti viikottain googlailen, että olisiko jotain uutta ilmennyt. Hiljaista on ollut.

Jotain uusia kuvia olen saanut itärajan takaa asuvilta, joihin yhteyttä on aktiivisesti pitänyt Joensuussa asuva assistenttini Ilkka Pirhonen. Näitä valokuvia sitten katselemme seuraavaksi. Kohteita on yhteensä kolme, joista ensimmäisenä esittelen yhden, omasta mielestäni, kiintoisimman suomalaisen hautapaikan Aleksander Nevalaisen luostarissa, Pietarissa. Hänen teoistaan olen kirjoitellut jo moneen kertaan Lenin aiheisissa jutuissani.  

Miksi Rahjan Eino kiinnostaa minua? No, hän lienee ehkä ainoa suomalainen, joka on ollut aitiopaikalla seuraamassa maailmaa mullistavia hetkiä, jolloin lokakuun vallankumous muutti maailmaa. Olenpa joskus törmännyt mainintoihin, että ilman hänen nokkeluuttaan ja antaumustaan, koko kyseistä tapahtumaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kyseinen väite lienee pötyä, mutta toimiminen 1917 Leninin henkivartijana auttoi kyllä asiaa. Mitä olisikaan tapahtunut, jos Einon vahtivuorolla Leninin olisi pidätetty tai surmattu? Millaiseksi maailma olisikaan muodostunut? Olisiko se ollut muutos parempaan vai huonompaan? Kuuluisaa historiallista jossittelua, mihin emme koskaan saa vastausta.

Eino Rahjasta on kuitenkin kirjoitettu jo kaikki olennainen, joten en näe syytä käydä sen tarkemmin läpi hänen elämäntarinaansa, vaan voit perehtyä niihin seuraavista alla olevista linkeistä. Kannattaa todellakin lukaista ja tutustua Eino Rahjaan, kuten hänen veljiinsä Jukkaan ja Jaakkoonkin. Jukan hautakivi sijaitsee Pietarin Marspuistossa ja Jaakon Petroskoin ikuisen tulen vieressä. Nämäkin kohteet löytyvät blogistani. Kaikki kolme toimivat vallankumouksellisina. 

Eino Rahja Wikipedia

Rahjan veljesten tarina

Rahjan veljekset Suomen historiaa blogissa

Eino Rahja yleni puna-armeijassa kenraaliluutnantiksi ja hän sai ansioistaan vallankumouksen hyväksi kaksi Punaisen lipun kunniamerkkiä. Samalla kun hän toimi Neuvostoliitossa eri tehtävissä, hän tietenkin uhrasi aikaansa saadakseen aikaan vallankumouksen Suomessa. Se ei tunnetusti toteutunut, eikä hänen suunnittelema Mannerheimin murhakaan olisi tilanne takuulla muuttanut. Lopulta hänenkin kohtalonsa olisi ollut tuhoutua Stalinin vainoissa, mutta hän kerkesi kuolla tuberkuloosiin vuonna 1936 ja hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Aleksanteri Nevskin luostariin. Vierelleen hän sai myöhemmin oman vaimonsa Lydian. Hänen kotitalonsahan toimi 1917 yhtenä Leninin piilopaikkana. Nykyisin paikka on museona.

Eino Abramovits (Aaponpoika) Rahja. "Kommunistisien puolueen jäsen vuodesta 1903, aktiivinen osallistuja vallankumouksellisessa liikkeessä Venäjällä ja Suomessa" (Kuva:Alex Hyppinen)