Willimies on historiaan jo nuorena hurahtanut lappeenrantalainen, jonka retket johtavat muistomerkeille, historiallisille paikoille ja luonnonnähtävyyksien äärelle. Matkat alkoivat vuonna 2012 Lappeenrannasta ja jatkuivat kaikkialle Etelä-Karjalaan. Nyt uusina aluevaltauksina ovat Kymenlaakso ja luovutettu Karjala. Suuruudenhulluna tyyppinä Willimies ja assistentti Willilady aikovat kuvata alueiden kaikki merkittävät kohteet.
Viikonloppu alkaa olla kohta jo lusittu ja menoa onkin riittänyt uusioperheen arjessa. Tiskikone jauhaa yötä päivää ja soppaa on saanut keitellä sammioittain kaikkien nälkää tyydyttämään. Jotenkin on urakasta selvitty, mutta nyt alkaa olla aika ottaa rennommin, koska pikkuhiljaa väki vähenee ja kuten sanotaan pidot paranee...
Riihikivi
Vähän vastaavia ongelmia koettiin Ruokolahden Puntalan kyläkierroksen varrelle jääneellä Riihikivellä joskus takavuosina. Tuolloin väen ollessa pakosalla Haisevanlammen luolassa, piti porukka tuolloinkin jotenkin ruokkia vaikka vihulainen kyttäsikin lähellä ja hommat piti hoitaa salassa. Öiseen aikaan väki kävi piipahtamassa omilla ruispelloillaan ja leikkasivat sadon talteen yön pimeydessä. Vielä jäi ongelmaksi jyvien irroittaminen puimalla. Tämä homma hoidettiin tämän ison tasaisen kivenmurikan päällä, minkä takia kyseinen kivi on saanut nimensä. Se on siis riihikivi!
Joskus tämä homma tuntuu loputtomalta autolla ajamiselta pitkin ja poikin Etelä-Karjalaa. Näin tämänkin kohteen kanssa, minkä läheisyydessä olemme kuvailleet jokusen kerran. Aina vaan tuntuu alueelta löytyvän jotain uutta, mikä pakottaa palaamaan samoille nurkille. Joten alkaahan nämä tietyt raitit olla jo melkoisen tuttuja, mutta kuka tietää, vaikka tänne pitäisi vielä joskus palatakin?
Entinen Kangaskosken rajavartioasema
Vaan tänään esittelyvuorossa muistolaatta lakkautetun Kangaskosken rajavartioaseman seinässä. Tämän laatan paljastuspäivä oli 7.6.2011 rajavartiokillan toimesta. Paljastustilaisuudessa oli läsnä reilut parikymmentä henkilöä. Joukossa oli mm. entisiä Kangasniemen rajavartijoita, kyläläisiä, Rautjärven kunnan edustajia sekä Kaakkois-Suomen rajavartioston edustajia. Juhlatilaisuudessa muistolaatan paljastuspuheen piti killan puheenjohtaja Piispanen.
Tällä hetkellä paikalla vuokratiloissa toimii NaturPoint yritys, vaikkakin kuvauspäivänä paikka vaikutti lähinnä autiolta. Edes läheisessä joenrannassa sijaitseva kesäteatteri ei näytä vetäneen yleisöä. Lieneekö koko yritys enää edes toiminnassa?
Muistolaatta talon seinässä
PS. Kiitokset lukuisista viime aikoina saamistani kannustavista viesteistä, joissa toivotaan blogin jatkuvan maailman tappiin.... Mielelläni jatkaisin, mutta kun alkaa olla ideat melkoisen lopussa tämän aihepiirin jatkamiseen tällä alueella. Mutta tiedoksenne, että rajan takanakin löytyy mielenkiintoisia paikkoja, jotka saattavat olla jopa oman blogin arvoisia? Katsellaan ensin rauhassa, että löytyisikö hakemastani apurahasta apua kulujen kattamiseen, koska muuten homman aloittaminen tuntuu melkoisen mahdottomalta, ellei sitten nykyinen työnantaja iske suurta palkankorotusta tiskiin. Tätä vaaraa tosin ei liene? Päivitys 10.2.2018 Nyt olisi tarjolla tilava ja ennen kaikkea historiallinen asuinkohde Etelä-Karjalassa. Olisiko jollain teistä lukijoista kenties halua ostaa/vuokrata vanha rajavartioasema oman perheenne käyttöön? Minua tuo ainakin kiinnostaisi, mutta valitettavasti nykyisessä elämäntilanteessa ratkaisu on mahdoton. Jos kiinnostaa, niin lukaiskaa täältä kohteen uusimmat tuulet....
Istahdin taas sorvin ääreen ja ajattelin esitellä taas yhden luontokohteen Ruokolahden Puntalan koulun läheisyydestä. Kyseessä on Rahavuoren luola, missä piipahdimme Williladyn kanssa joitakin viikkoja takaperin. Valitettavasti emme ole onnistuneet kaivamaan mitään tietoa esiin luolan menneisyydestä sekä siihen liittyvistä tarinoista. Tarinat toisivat kohteeseen oman mielenkiintoisen lisämausteensa, mutta valitettavasti ei tällä kertaa.
Rahavuoren lohkareikkoa
Rahavuoren luola sijaitsee kukkulalla ja siitä lähtee monia erilaisia kiveen haljenneita railoja, joista oikean luolan löytäminen olikin haastava tehtävä. Tälläkin kertaa avuksemme oli erinomainen geokätköilijöiden sivusto, minkä antamilla koordinaateilla oikea suuaukko löytyi. Ahdashan tuo oli, mutta mahtuihan tuonne, kunhan vaan rohkaisi mielensä, eikä ajatellut mahdollisesti päähän putoavia kivenmurikoita. Näissä luolahommissa on aina pidettävä järki mukana ja itse päätettävä onko riski ottamisen arvoinen. Tälläkin kertaa totesimme riskin olevan kannattava...
Melkoinen viikko taas takana ja käänteitä on riittänyt vähän joka suuntaan. Nyt jos koskaan on tuntunut siltä, ettei päivän 24 tuntia meinaa riittää mihinkään. Lienee siis aika laittaa taas kerran elämääni liikkuvat asiat tärkeysjärjestykseen ja aloittaa elämän yksinkertaistaminen. Osaltaan tietynlainen urautuminenkin vaivaa, joten isoa muutosta tässä taas kerran yritetään saada aikaiseksi. Vaan, mitäpä tuota alkaisi tehdä? Hemmetti, aloitan vakavalla mielellä etsimään töitä! Sehän ratkaisee montakin ongelmaa...
Abelin pajan raunioille on pystytetty kyltti
Samanlaisen muutoshalun keskellä eli aikoinaan myös Abel Tuomaanpoika Nikunen Lemin Uiminniemellä Alatalon tilalla, minne hän sai oikeuden perustaa oman sepänpajansa. Oikeuden hänelle myönsi alueen talvikäräjät vuonna 1839. Sepän pajasta ei ole tähteenä juuri mitään, mutta ehkä selitys on se, että Heikki Nikusen jälkeläisten sukuseura mainitsee Abelin muuttaneen Sippolaan ja mennyt naimisiin Beata Erkintyttären kanssa, jonka tiedetään olleen sepän tytär. Onkohan Abel jatkanutkin luvanvaraista sepän ammatin harjoittamista Sippolassa? Siellä Abel näet asui kuolemaansa asti vuoteen 1875 Sippolan Hirvelän kylässä.
Kyltin teksti
Joka tapauksessa Abelin sepänpajan raunioille on pystytetty kyltti(sukuseuran toimesta?) muistuttamaan jälkipolvia alueen menneisyydestä. Vielä vanhemmista ajoista muistuttaa läheisyydessä sijaitseva uhrikivi, johon on koverrettu muutama kuoppa uhrilahjoja varten. Vai lienevätkö Abelin tekosia, kun hän on testannut vehkeitään...
Läheisyydessä sijaitsee uhrikivi
Uhrikuoppa vai Abelin tekosia? Museoviraston mielestä Abel on syytön
Päivitys: Perkaan parhaillaan blogin sähköpostia ja törmäsin vanhaan viestiin tästä kohteesta, joka jäi viestin saapumishetkellä päivittämättä. Lienee syytä näin vuoden jälkeen päivittää tarinaa? Jutussani veikkasin Abel Nikusen pajalle pystytetyn lyltin olevan sukuseuran tekosia, mutta olin väärässä. Sain näet 4.4.2015 tiedon, että kyltin pystytti Nikusen talon viimeisen asukkaan sisarenpoika Erkki Suomalainen. Sukuseurakin Nikusille löytyy toki, mutta sillä ei ollut asiaan osuutta.
Paluu juhlasta arkeen on tänään koettu ja on kyllä sanottava, että koville otti. Muutama lisälomapäivä olisi ollut ihan paikallaan, mutta turha tuota nyt enää on surra. Vaan uudet tuulet puhaltavat muutenkin, joten tämä blogi alkaa pikkuhiljalleen kääntyä talviunille, koska kelit tekevät uusien kohteiden kuvaamisen mahdottomaksi, joten esittelen tämän syksyisen kuvasadon loppuun ja etsiskelen ensi kesäksi uusia reissuja varten lisää kohteita. Jonkun verran kohteita on vielä esittelemättä, joten nyt taas uusia kuvia kehiin, tällä kertaa Kansamäen luolasta Ruokolahdelta.
Syksyisen ryteikön takana häämöttää louhikkoinen kalliojärkäle
Tämä luola olikin todella haasteellinen löytää, koska ympäristö on melkoista louhikkoa ja vieläpä sammaleen peittämää, mikä märällä säällä oli liukasta kuin jäätikkö. Lisäksi luolan suuaukkoa oli melkoisen haastava löytää, koska kalliossa oli lukuisia repeämiä, jotka tarkemman tutkiskelun jälkeen osoittautuivat vääriksi. Lopulta tuo oikea aukkokin toki löytyi, vaikka välillä meinasi usko loppua, vaikken kirkonmiehiä olekaan.
Kansamäen luolan suuaukko
Ahtaasta aukosta pujottelun jälkeen jatkoin halkeamaa eteenpäin, kunnes kalliosta paljastui luola, missä lukuisat lohkareet muodostivat haastavan kulkureitin luolan perälle. Pakkohan siellä näet oli käydä. Loppujen lopuksi luola oli pienoinen pettymys meille, jotka olemme sentään muutaman luolan kolunneet aiemminkin. Kaikesta huolimatta paikalla kannattaa piipahtaa, jos näillä kulmilla piipahtaa.
Melkoinen viikonloppu takana. Enpä olisi aikoinaan uskonut, kun otin Williladyn ensimmäistä kertaa matkoilleni mukaan, että mihin kaikki johtaakaan! No, ei tainnut tietää Williladykaan, mutta mitäs sitä suremaan... Kaikki on mennyt hienosti ja näin tuo yhteenmuuttaminen aikoinaan, oman talon ostaminen sekä kihloihin meneminen Wiipurissa saivat arvoisensa jatkon. Menimme näet perjantaiaamusella naimisiin ja suuntasimme meille rakkaaseen Wiipuriin hääreissulle, vaikka kaikkialla varoitetaan ettei Venäjälle kannata juuri nyt mennä. Vasta viime viikolla luimme Iltalehden Venäjäliitteestä, ettei ainakaan omalla autolla kannata mennä mokomaan paikkaan. Melkoisen asiantuntematon kommentti, lieneekö koskaan edes käynyt rajan takana?
Wiipurin kiehtovuus. Kauneutta ja rumuutta samassa kuvassa
Meitä ei mokomat reissut pelota ja aiomme takuulla käydä vielä useasti Wiipurissa ihailemassa paikallisia nähtävyyksiä ja herkutella oikein kunnolla. Esimerkkinä mainittakoon lauantaiehtoon pitkä lounaamme pyöreän tornin yläkerrassa. Alkusopat, herkullinen pääruoka ja maittavat jälkiruuat pöytään tuotujen shamppanjapullojen kera muutamilla olusilla höystettynä kustansi kaikkineen 3000 ruplaa eli nykykurssilla abauttiarallaa 50 euroa. Mistähän Suomesta saisi samat herkut yhtä hyvällä palvelulla tähän hintaan? Eikä muuten Victoria-hotellissakaan ollut valittamista. Melkoisen hieno paikka, mutta aamupalalla tarjolla ollut munakas nimeltään "ryntäily" aiheutti pientä hihittelyä... Vastaaviin erikoisiin ruokíen nimiin olemme toki törmänneet ennenkin, mutta hyviksi ne kaikki ovat osoittautuneet. Venäläinen ruoka on oikeasti hyvää...
Jälkiruokaosastoa....taustalla meikäläisen lätyt
Joitakin muitakin suomalaisia oli paikan päällä, mutta välillä suorastaan hävetti heidän käytöksensä. Yhtä valittamista ja ruikuttamista. Ei ole laktoosittomia tuotteita tarjolla jne... tarjoilukin pitäisi tapahtua Suomen kielellä ja olojen muutenkin olla kuin kotosalla. Ehkä voisi ollakin parempi jäädä kotio, jos kerta siellä on kaikki niin hyvin? Muutama kohtelias sana ja ennakkoluuloton asenne, niin Wiipurissa aukeaa kaikki ovet ja palvelu pelaa. Nähtävääkin kaupungissa riittää, kuten Karjalan kannas 1939-1944 museo, missä Williladykin pääsi kokeilemaan aitoja aseita omissa hyppysissään. Melkoisen hieno kokemus, kuten Eremitaasimuseossa oleva antiikkiaseiden näyttely. Aivan uskomattomat asekokoelmat kaikkien nähtävillä ja halvalla. Täällä onneksi vieraskirjan mukaan jokunen suomalainenkin on vieraillut. Samanlaista rohkeutta toivoisi useammaltakin....
Karjalan kannas museo
Mitäpä tytöt häämatkallaan muuta voisivat toivoa kuin omaa konepistoolia
Vaan nyt rajan takaa palataan Ruokolahdelle ja eräälle upealle luontokohteelle, Haisevanlammen luolalle. Kyseinen paikka on yksi kohde Kissan kierros nimisen retkeilyreitin varrella. Vaikka me viihdymmekin Wiipurissa erinomaisesti, niin kyllä kai meissä on vielä vähän "metsäsuomalaistakin" verenperintönä, koska viihdymme yhtä hyvin luonnon helmassakin ja arvostamme nuotiossa paistettua makkaraakin gourmetherkkuna. Niinpä nämä luontokohteet, missä olemme vierailleet, ovat kiinnostavia ja meille tärkeitä paikkoja. Toivottavasti myös yhä useampi eksyisi näillekin kohteille...
Ensi näkymä Haisevanlammen luolasta vaelluksen päätteeksi
Haisevanlammen luolassa meitä kiehtoo paikkaan liittyvä tarina yhtä paljon kuin paikan kauneus. Samoja historiaan liittyviä kokemuksia haemme myös Wiipurista ja ensi suvena yhä kauempaa, koska ilmeisesti Willimiehen jäljillä blogi saa jatkoa rajan takana olevien kohteiden esittelemisellä. Ainakin tällaisia puheita on meillä kotosalla viime aikoina ollut. Ilmeisesti seikkailu on meillä molemmilla verissä. Ihan oikeasti parasta tässä hommassa on paikoilla käyminen ja muistella mitä siellä on joskus ammoisina aikoina tehty. Tällainen kiehtoo meitä kumpaakin. Blogin kävijämäärästä päättelen, että vastaavanlaisia tuntemuksia on monella muullakin?
Kyllä täällä mahtuu hartaushetken pitämään isollekin joukolle
Pitänee kait kertoa lopultakin se tarina, miksi Haisevanlammen luola on kiinnostava paikka. Paikkaa kutsutaan myös kivikirkoksi, koska paikalla on aikoinaan järjestetty hartaustilaisuuksia kirkkoherran toimesta. Ilmeisesti näin on tapahtunut 1700-luvun alkupuolella, jolloin Iso vihan aikana monet joutuivat pakenemaan kodeistaan vastaavankaltaisiin paikkoihin. Tällaiseen toimintaan luola olikin onnen omiaan, vaikkakaan se ei ole luonnollisesti syntynyt, vaan ihmisen toiminta on sen saanut aikaan. Paikalta on näet louhittu kiveä uunien tarpeiksi ja saunan löylykiviksi. Melkoinen määrä kiveä onkin siirtynyt talotyömaille, koska luola on melkoisen suuri. Tämäkin paikka on ehdottomasti näkemisen arvoinen, joten vielä kerkeää, ennen kuin lumi peittää maaston valkoiseen vaippaan.
Vapaus koitti ja päätös loman viettopaikasta on nyt tehty. Menköön Irwin Las Palmasiin, mutta meikä lähtee huomenissa Williladyn kanssa Viipuriin pariksi päiväksi. Uusimpia uutisia kun kuuntelee, niin taidammekin olla kaiketi ainoat suomalaiset Viipurin Victoria hotellissa tänä viikonloppuna, mutta ei meillä jänistetä. Viipuri on upea kaupunki ja sillä on meille aidosti merkitystäkin, joten mikäs tässä! Siis huomenissa Viipuriin yhtä kokemusta rikkaampana!
Lahnasenkosken voimalaitos on puurakenteinen
Notkuvat lihapadat ja hotellin kylpyamme odottavat käyttäjäänsä, joten eiköhän me aika jotenkin saada kulumaan. Lisäksi jos shoppailut ja kävelyretket upeita paikkoja valokuvaten rupeavat tympimään, niin ollaan sitten ihan jouten ja hiljaa. Sellainen kuulostaa ainakin minusta ihan luksukselta. Sellaista elämä oli 1900-luvun alkupuolella Simpeleelläkin, kun voimalaitosten turbiinit tuottivat tehtaisiin sähköä ja ensimmäiset mökitkin saivat valaistuksensa tällä alueella.
Yläjuoksun pato
Joskus kauan aikaa takaperin piipahdimme Williladyn kanssa Hiitolan joella kuvaamassa voimalaitokset, mutta tietenkin yksi, se kaikkein mielenkiintoisin, unohtui. Nyt on tämäkin virhe korjattu, kun vierailimme Lahnasenkosken vuonna 1911 Axel Söderlundin suunnittelemalla voimalaitoksella. Yli sadan vuoden ajan tämä Suomen vanhin puurakenteinen voimalaitos on tuottanut sähköä kuluttajille. Lienee alkuinvestointi rahat tienattu takaisin moneen kertaan? Investoinnin kannattavuudesta kertonee sekin, että vasta vuonna 2001 Lahnasenkosken voimalaitoksen ostanut Vantaan Energia OY uusi laitteistot kokonaisuudessaan. Vanhoilla mentiin siis lähes sata vuotta. Mikä nykyteknologia toimii sadan vuoden päästä? Veikkaan, ettei mikään...
Kosken putouskorkeus on 8 metriä ja tuottaa vuosittain 4500 MWh
Viikko on mennyt vähän kuin jäitä poltellessa ja perjantaista lomapäivää odotellessa. Emännyyskin päätti pitää vapaata samalla kertaa, joten edessä on yhteinen juhlahetki. Mitä tapahtuu ja missä vai tapahtuuko yhtään mittään on vielä salaisuuden verhon takana, mutta ainakin on vapaata. Kenties laitan miljoonan kilsan lenkkarit jalkaan ja kuvailen uutta blogimateriaalia itärajan takana. Mistä hitosta sitä voi tietää, että mitä tulee tapahtumaan? No, sen voisi toki arvuutella, että jos on riidelty, niin nyt olisi aika hieroa sovintoa kunnolla, koska Savitaipaleellakin heltyivät lyömään sovinnon kättä 96 vuoden jälkeen.
Sovinnon muistomerkki
Monta sotaa kokenut Savitaipale on viime vuosikymmenet elänyt rauhaisaa aikaa kunnallispoliittista riitelyä lukuunottamatta. No, sellaista vääntöähän tuo on muuallakin. Mutta nyt rauhaa rakastavat savitaipalelaiset ovat päättäneet haudata sisällissodan aikuisen sotakirveensä ja tätä sovinnon elettä tukemaan pystyttivät 11.10.2014 paljastetun Sovinnon muistomerkin sisällissodassa tuhoutuneen kirkon lähellä sijaitsevaan puistoon. Hieno ele ja mukavaa näin alueen muistomerkkeihin kohdistuneen blogin ylläpitäjänäkin päästä blogin juurille!
Soikoot sanat sovinnon tiellä tappion tauonneen
Tämän muistomerkin toteutti Vapaussodan ja itsenäisyyden perinneyhdistys Lappeenranta yhdessä Savitaipaleen kunnan ja seurakunnan kanssa. Muistomerkin sen sijaan suunnitteli patsastoimikunta yhdessä paikallisen Sorvikivi Oy:n toimitusjohtaja Eero Vainikan kanssa graniittisen muistomerkin, missä yhteen liitetyt kädet ovat sovinnon merkkinä. Hieno ele, mikä saa ilmeisesti jatkoa muistolaattojen merkeissä alueen muissa kunnissa. Willimies kiittää ja pokkaa!
Savitaipaleen Kärnäkoskella liikutaan tällä kertaa. Muutama kohde on tullut esitettyä jo aiemmin, mutta tämä on aina jäänyt välistä. Oikeastaan tähän pitäisi olla minullakin vähän lukkarinrakkautta, vaikken täällä Kärnäkoskella olekaan ollut töissä ikuna. Silti se osaltaan koskettaa omaakin työuraani Oy Kaukas Ab:n palveluksessa ja tämän konsernin myöhemmissä vaiheissa.
Kärnäkosken linnoitukselta lähtee 700 metriä pitkä reitti lotjasatamaan. Ennen paikalla oli kiskot
Penskoina näet tehtaan piipun varjossa asuessani harjoitimme melkoista mellakointia. Me penskat näet heittelimme toisiamme Suomen viimeisenä toimineen lankarullatehtaan tuotoksilla elikkä lankarullilla. Valitettavasti tätä nykyisin tehdasmuseona toimivaa rakennusta en ole päässyt kuvaamaan, kun jäi aikoinaan kuvat ottamatta, kun siihen oli mahdollisuus. Nyt voin esitellä vain paikan, mistä lankarullatehtaalle toimitettiin materiaalia sorvattavaksi.
Lotjien ja sataman jäännökset pilkistävät Kuolimon pinnan yläpuolella
Saimaan ja Kuolimon erottaa Kärnäkoskella kapea kangas ja Kuolimon alueelta toimitetut koivupropsit toimitettiin Kärnäkosken lotjasatamaan, missä vieläkin on nähtävissä tuon ajan toiminnan jäänteitä. Veden pohjassa makaavat proomut näet kertovat paikan teollisesta historiasta. Paikka on mielenkiintoinen ja siellä vieraillessa kannattaa varata paketti makkaraa läheisellä laavulla käristettäväksi. Paikalle pitää toki kävellä Kärnäkosken reunuksia pitkin upeaa reittiä, millä on myös historiallinen menneisyys.
Kiireinen toimeliaisuus on kadonnut lotjasataman alueelta
Sitä pitkin näet lotjasatamaan saapuneet koivupropsit toimitettiin kiskoja pitkin hevosen vetämissä vaunuissa, mistä matka jatkui kohti Kaukaan lankarullatehdasta, mistä taas tuotteet siirtyivät ympäri maailmaa aina vuoteen 1972 asti, jolloin tehdas lopetettiin. Uusi materiaali muovi syrjäytti koivun. Oli uuden aikakauden vuoro...
Tarkkoja vuosilukuja en osaa sanoa Kärnäkosken teollisesta toiminnasta, mutta 1900-luvun alkuaikoina toiminta oli jo melkoisen vilkasta.
Partakoski oli usein nuoruusvuosien retkien kohteena, kun poikaporukalla liikuttiin kalaretkillä. Monet matkat keskeytyivät Partakosken kyläkaupan yhteydessä toimivaan ravinteliin. Siellä tuli monet juonet punottua ja lennokkaat ajatukset saivat alkunsa. Monesti niiden suunnitelmien jälkipuinti suoritettiin jossain muualla, kuten kotosalla arestissa istuen. Olivat ne sen verta lennokkaita....
Ruhtinas Barjatinskyn huvila
Myöhemmin olen vasta tajunnut, että Partakoski on muutakin kuin kesäinen huvittelupaikka veneilijöille ja muille kulkijoille. Siellä on 1700-luvun lopulla rakennettuja linnoitusrakennelmia ja onhan paikalla asunut aikansa julkkiksiakin, kuten venäläinen ruhtinas A.Barjatinsky. Hän jopa rakennutti alueelle korkealle Patterinmäen huipulle oman huvilansa vuonna 1885. On paikkakunnalla ollut todennäköisesti vireää seurapiiritoimintaa jo kauan sitten. Lieneekö ruhtinaskin saapunut veneellä?
Toiselta kantilta
Ruhtinaan myöhemmistä vaiheista en tiedä, koska Internet ei osaa asiaan antaa valaistusta. Lieneekö kadonnut Venäjän vallankumouksen yhteydessä vai kokiko armeliaamman lopun? Joka tapauksessa hänen rakennuttamansa huvila on yhä edelleen olemassa, vaikka paikallinen nuoriso on saanut siellä oppinsa rakennuksen toimiessa kansakouluna. Nyt rakennus on ilmeisesti yksityisomistuksessa ja remontin alla, joten historialliselle huvilalle voi odottaa pitkää ikää.
Päivitys 28.5.2017 Paikallisessa aviisissa oli juttua Partakosken ruhtinaan majan kunnostustöistä ja sen historiasta. Linkki löytyy täältä.
Savitaipaleelta löytyy kenties omituisin kohde, missä olemme piipahtaneet. No, ainakaan vastaavia ei ole reissuillamme tullut vastaan. Muistaakseni ainoa eläinaiheinen kohde, mikä blogissa on aiemmin julkaistu, oli jääkärikoira Popin hauta Lappeenrannan varuskunta-alueella. Popista saimme sentään rutkasti taustatietoa, mutta tästä emme tiedä yhtikäs mitään...
Rakkaalle koiralle pystytetty muistomerkki
Itse asiassa tämä Ympyrätiellä oleva kohde, mikä on ilmiselvästi pystytetty perheen edesmenneen koiran muistolle on hellyyttävyydessään ihan omaa luokkaansa. Lieneekö vastaavaa missään päin Suomea? Valitettavasti emme rohjenneet käydä talon omistajilta kysymässä asiaan liittyviä tietoja, koska asia saattaa olla vieläkin kipeä asia rakkaan poismenon takia, joten jos joku osaa meitä auttaa tietojen muodossa, niin julkaisemme ne mielellämme.
Onko täällä koira haudattuna?
Vaan melko upea monumentti on perheen koiralle rakennettu, vai mitä olette mieltä?
Palataanpas takaisin Savitaipaleelle yhden jutun mittaiselta harharetkeltä. Lienee syytä käsitellä kaikki Savitaipaleeseen liittyvät jutut yhdellä kertaa ja siirtyä seuraavaan pitäjään, ennen kuin blogi palaa juurilleen Lappeenrantaan tai tarkemmin sanottuna Joutsenoon. Tännehän nuo matkat joskus päättyvät, kun koti on nykyisin täällä Ahvenlammen hulppeissa maisemissa...
Ensivaikutelma kivikauteen siirryttäessä
Vaikka itselleni rakas Lappeenranta on vanha kaupunki ja asuttuhan näillä Saimaan rannoilla on jo kivikauden aikana, niin yhtään vastaavaa kohdetta ei alueelta löydy. Tällainen kivikauden asumus piti käydä kuvaamassa aina Savitaipaleella saakka. Melkoisia kinttupolkuja tuli kurvailtua ja lopulta viimeiset sadat metrit jopa käveltyä, mutta kyllä kannatti. Harvassa rannassa sitä alkuperäisen kivikautisen mallin mukaan rakennettua asumusta löytyykään! Tämä kuuluu siis ehdottomasti nähtäviin kohteisiin. Viime keväänähän olisi ollut mahdollisus saapua tänne työmaaporukan kanssa, mutta taisipa olla jotain tärkeämpää tekemistä tuona ehtoona. Vaan nyt on paikalla käyty ja komeahan tuo!
Melkoisen upea rakennus
Savitaipaleella on Suomen muinaispolkuihin kuuluva Jääkauden jäljet vaellusreitti, joka tarjoaa jääkauteen ja kivikauteen liittyviä näkemisen arvoisia kohteita roppakaupalla. Polku on todellakin tutustumisen arvoinen. Jos kuitenkaan et jaksa vaeltaa koko reittiä, niin kannattaa suunnata Rovastinojan suunnasta löytyvälle kivikauden asumukselle. Itse olin aivan haltioissani, kun näin rakennelman. Tällaista historian elävöittämisen pitääkin olla. Ei tarvitse katsella esineitä museoiden lasivitriinien lävitse, vaan voi istahtaa penkille ja paistaa makkarat todellakin eksoottisessa ympäristössä, jolloin ajatukset harhautuvat väkisin tuhansien vuosien päähän, jolloin Suomea asutettiin kivikaudella.
Kivikaudella sisustus oli erilainen
Kyseessähän on toki rekonstruksio, missä käytetään hyväksi arkeologien maan alta kaivamia asumusten jäänteitä ja muualta maailmasta löytyneitä vastaavia asumuksia. Joka tapauksessa ainakin minusta asumus näyttää todennäköiseltä, joita Suomessa on hyödynnetty kyseisenä ajanjaksona. Onhan siinä hyödynnette maastamme löytyviä materiaaleja kuten puuta, sammalta, tuohta, nahkoja ja kiviä. Näitähän meillä riittää...
Sivusta päin kuvattuna
Asumukseen tutustuminen on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, kuten koko Jääkauden jäljet polku!
