Lappeenranta / Jääkäri Ståhlberg

Eilisiltana katsoimme poitsujen kanssa elokuvan suomalaisesta sankarista Suomen sodan 1808-1809 ajoilta. Elokuva Sven Tuuva kertoi yksinkertaisesta, mutta hyväluontoisesta ja velvollisuutensa suorittavasta suomalaisesta jääkäristä. Karskin sotamiehen rinnassa sykki hyvä sydän, joka oli valmis vaikka varastamaan kenraalin hevosen loimen saadakseen haavoittuneelle lämmikettä. Tuohon aikaan tuomio varkaudesta olisi ollut kova. Tänään esittelyvuorossa noin sata vuotta myöhemmin elänyt jääkäri, joka jakaa myös tunteita, tosin hivenen eri tavalla kuin Sven Tuuva.

Jokunen aika takaperin esittelin Lappeenrantalaissyntyisen jääkärin Väinö Valven, joka oli lajinsa viimeinen. Tänään esittelyvuorossa blogimme toinen jääkäri. Tämä jääkäri on Suomen ensimmäisen presidentin K.J.Ståhlbergin serkunpoika Kaarlo Armas, tosin joissain yhteyksissä mainittu veljenpoikana. Hän koki lyhyen elämänsä päätepisteen Joutsenon Karsturannassa, mistä hyvästä hänelle pystytettiin muistomerkki hänen kuolinpaikalleen.

Tälle kivelle Ståhlberg kuoli

Muistomerkki paljastettiin 17.10.1965. Kiveen kiinnitetyn reliefin on suunnitellut sekä valmistanut kuvanveistäjä, kapteeni e.v.p Erkki Väinö Pitkäpaasi. Tätä Karsturannassa Papinkiventien varressa olevaa muistomerkkiä ylläpitää jääkäripataljoona 27:n perinneliitto, mistä hyvästä myös heidän pieni laattansa on kiinnitetty muistomerkkiin.

Jääkäripataljoona 27

Vaan kuka oli tämä kyseinen jääkäri, jota muistellaan vieläkin Joutsenossa? Hän on ehkä suurelle yleisölle tuntematon, mutta yritetään tässä nyt raapia vähän faktoja esille. Hän syntyi 15.4.1892 Helsingissä ja koki viimeisen hetkensä 14.4.1918 sisällissodan melskeissä täällä Karsturannassa. Nuori mies ehti kuitenkin saavuttaa urallaan melkoisen maineen, sekä hyvässä että pahassa.

Suomenmielisenä hän hakeutui koulutettavaksi Saksaan jääkäriksi. Sotapalveluksen hän aloitti 15.3.1915 Lockstedtin leirillä. Joukko-osasto oli tuo suomalaisille jääkäreille tuttu jääkäripataljoona 27. Reilun vuoden jälkeen hän siirtyi keväällä 1916 takaisin Suomeen toimiakseen jääkäreiden värvääjänä. Tässä työssä hän ei onnistunut ja palasi Saksaan. Ylijoukkueenjohtajana(oberzugfϋhrer) hän toimi jääkäripataljoonan 1.komppaniassa, tosin saksalaisen upseerin valvonnassa.

Sotatoimet Ståhlbergille olivat tuttuja jo Saksan vuosilta, jolloin hän Aa-joen taistelujen aikana aiheutti kriisin, joka seurasi häntä koko lyhyen hänen loppuelämänsä ajan. Ståhlberg ampui taisteluista kieltäytyneen toisen jääkärin 24.1.1917, kun hän oli kieltäytynyt lähtemästä hyökkäykseen vaikka käsky oli käynyt. Saksalainen sotilaskuri oli kovaa ja oikeuden mielestä Ståhlberg oli toiminut tilanteessa oikein. Sen sijaan monet suomalaiset jääkärit pitivät häntä murhaajana. Tämä vaikutti myös Ståhlbergin käyttäytymiseen sotilaana. Hän muuttui uhkarohkeaksi ja mainitse usein, että jos luodit edestä eivät tapa niin takaa tuleva sitten tappaa. Hän oli tietoinen maineestaan, jonka hän sai Aa-joella.

Ståhlberg oli tavallaan myös sotilaskarkuri. Hän tuli jääkärien pääjoukon mukana helmikuussa 1918 Saksasta Vaasaan, mutta lähti vastoin Mannerheimin määräystä omille teilleen kohti Karjalan rintamaa, missä ilmoittautui komentajana olleelle Aarne Sihvolle. Ståhlberg kertoi, että hänellä ei ole mitään menetettävää, koska tulevaisuutta ei ole Suomen armeijassa eikä ehkä elämässä muutenkaan, koska pohjalaiset jääkärit olivat lukeneet hänelle Saksassa kuolemantuomion kaverinsa ampumisesta.

Hänen ensimmäinen tehtävä oli Savonlinnassa toimineen jääkärirykmentti III:n päällikön adjutanttina. Maaliskuun puolen välin paikkeilla hän siirtyi Imatralle valmistelemaan hyökkäystä Joutsenon valtaamiseksi. Muutamaa päivää myöhemmin hänet nimitettiin Karjalan 3.rykmentin päälliköksi ja tehtävänä Joutsenon valtaaminen.

K.A.Ståhlbergin muistomerkin reliefi

Taisteluita tällä Joutsenon ja Imatran välisellä alueella oli käyty usein, mutta 20.3.1918 alkoi punaisten hyökkäys kohti Imatraa. Rintamalinja pysähtyi Jänhiälään, josta valkoiset joutuivat perääntymään. Ståhlbergin ryhtyminen päälliköksi sai aikaan suunnitelman Jänhiälän valtaamiseksi takaisin, tosin punaiset aloittivat samana päivänä 26.3.1918 oman hyökkäyksensä kohti Korvenkylää. Taistelu päättyi ratkaisemattomana, mutta punaiset saivat Pellisenrannassa 27 vankia, jotka kuljetettiin vangittuina Lappeenrantaan. Heistä Emil Kuutin johtama osasto ampui 22 hengiltä, kun perääntyminen Lappeenrannasta kohti Viipuria alkoi.

Huhtikuun viidentenä päivänä valkoiset yrittivät Jänhiälän valtausta uudelleen saartamalla lähes 800 miehisen punaisten tukikohdan. Punaiset kuitenkin selvisivät pälkähästä, kun hyökkääjät väsyivät lumihangessa tarpomiseen ja vetäytyivät takaisin. Osa syy oli varmasti myös punaisten tykistöllä, mikä ampui kyseisenä päivänä yli 1500 tykinlaukausta kohti valkoisia joukkoja. Tämän takia 5.4.1918 olikin Joutsenon rintaman synkin päivä. Tappioluvut vähän vaihtelevat, mutta punaiset menettivät 38 ja valkoiset 23 sotilasta kaatuneina. Haavoittuneet mukaan laskien luvut olivat moninkertaiset kummallakin osapuolella.

Seuraavana päivänä 6.4.1918 punaiset kuitenkin vetäytyivät Jänhiälästä ilman taistelua ja rintamalinja vakiintui Honkalahti- Joutsenon kirkko välille. Ståhlbergin johtama pohjoinen sivusta yritti vielä 14.4.1918 vallata Joutsenon kirkonkylän pohjoispuoliseen niemeen ja sieltä edetä Honkalahteen. Johtaessaan hyökkäystä hän nousi kiven päälle tähystämään ja sai luodin sydämeensä. Kaikista Ståhlbergin ennustuksista huolimatta luoti tuli edestä, eikä takaa.

Joutsenon kirkolle asti Ståhlberg ei päässyt, koska valkoiset valloittivat Joutsenon vasta 25.4.1918. Sen sijaan hänet vietiin pääkaupunkiimme, mihin hänet on haudattu sukunsa hautaan Helsingin hautausmaalle.