Parikkala / Laatokan puolustajien muistomerkki

                                                     Alter Bridge "Metalingus"

Onpa ollut melkoista röykytystä viimeiset viikot, joten videon tsipaleen sanoitus on melkoisen kohdalleen osuva. Ajoittain on näet tuntunut, ettei tästä elosta selviä 24 tunnin vuorokausilla, vaan muutaman tunnin jatkoaika pitäisi saada joka päivä. No näillä eväillä sinnitellään eteenpäin, mutta edes tämä "downshiftaus" tauko ei tunnu riittäneen. Onhan tässä ollut kaikenlaista jännitettävää ja säätämistä ilmassa! Uutta duunia en tosin saanut, mutta muuten suttaa tosi hyvin. 

Moni asia on toki vielä vaiheessa, mutta nekin selvinnevät aikanaan? Eikös se ole niin, että elämässä pitää pyrkiä eteenpäin, eikä jämähtää paikalleen? Vielä kun tietäisi, että mihin tässä elämässä tähtäisi.... Mielessä on pyörinyt ajatuksia, että haen jostain tehtaasta trukkikuskin paikkaa, ryhdyn yrittäjäksi tai aloitan elämän leppoistamisen ryhtymällä päätoimiseksi työttömäksi ja alan vetää vapaaehtoistyönä jotain harrastekerhoa. Aika näyttää tapahtuuko mitään, mutta elämän onnellisuus tuskin on rahatukusta kiinni, vaan siinä on muitakin arvoja. 

Nyt kun kuitenkin olen palannut näppäimistölle aikomuksenani painaa tämä projekti loppuun saakka, niin aion muuttaa tyyliä. Koska aiemmin olen kirjoitellut mitä sattuu, niin tulevaisuudessa aion kirjoitella milloin sattuu...huvittamaan ja kerkeämään. Pakkohan tätä julkaisuvauhtia on vähän jarrutella, että kerkeän tehdä muutakin kuin käydä töissä, SaiPan peleissä ja viettää laatuaikaa soffalla selälläni kirjuuttelun lisäksi. 

Lisäksi pikkujoulukausi on pahimmoillaan ja niitähän riittää tälle vuodelle. Ensi perjantaisista työmaan pikkujouluista se alkaa ja jatkuu tasaisena virtana siitä eteenpäin. Unohtaa ei voi myöskään paria rock-iltaa ja muita juhlia, joita niitäkin on joulukuun kalenteriin merkitty jokunen. 

Vaikka julkaisuaikataulu muuttuu nyt säännöllisen epäsäännölliseksi, niin vuoden 2014 aikana blogi tulee päättymään. Nykäsen Matin sanoin: Se mikä on varmaa, on täysin varmaa! Tosin vielä ei olla lähelläkään päätöstä, joten jatketaanpa matkaa. Aloitetaanpa Parikkalan luonnonkauniin soraharjun päältä.

Harjun juurelta löytyy opaskyltti

Parikkalan Harjulinnan takana on ollut jo yli neljänkymmenen vuoden ajan muistomerkki laatokan puolustajille. Monta käännettä on osunut tämän muistomerkin kohdalle. jos haluat lukea tarkan selostuksen, niin se löytyy täältä. Minä sen sijaan lyhentelen tämän talvisotaan viimeisiin päiviin liittyvän tarinan.

Päivää ennen Moskovan rauhan mukanaan tuomaa tulitaukoa ennen, neuvostojoukot yrittivät valloittaa Uuksalonpään aluetta suomalaisilta, saadakseen huoltoyhteydet kuntoon kahteen suomalaisten saartamaan mottiin Kitilän ja Lemetin alueella. Ilmeisesti alueella on toiminut myös Uudenmaan RakuunaRykmentti, koska armeija-aikana asuin tupa Lemetissä! Alueen puolustuksesta vastasi reservivänrikki Kortela, joka kaatui alikersantti Evolan kanssa puolustustaistelussa. Ruumiit jäivät vihollisen puolelle, mutta ne saatiin takaisin joitain päiviä aselevon jälkeen.

Vetäytyessään uusien rajojen taakse, ruumiitkin tuotiin joukkojen mukana Suomeen. Heti nousi esiin suunitelma hautapaikasta, mikä kunnioittaisi Laatokan puolustajien urheutta ja uhrihenkeä. Muistomerkkiasiaa vetämään perustettiin toimikunta ja se valitsi paikaksi Parikkalan. Kortelan ja Evolan ruumiit haudattiinkin luonnonkauniin harjun laelle 31.3.1940 lumipukuisten aseveljien kantaessa arkut hautaan. Paikalla oli myös lumipukuisia aseveljiä liki 250 miestä, 

Välittömästi kesällä 1940 alueelle alettiin puuhaamaan muistomerkkiä ja Aarno karimo laatikin sankaripatsaan luonnoksen, minkä mukaan muistomerkki olisi pystytetty elokuussa 1941. Tässä vaiheessa uusi sota pakotti unohtamaan muistomerkkiasiat ja oli keskityttävä taas taisteluihin. Sodan jälkeen asia unohtui vielä vuosiksi, kunnes Suomen Kuvalehti v.1948 julkaisi kuvia hautapaikalta, mihin oli muodostunut polku hautojen poikki. Muutenkin alue oli hoitamaton ja vain kaksi valkoista ristiä kertoi paikasta.

Laatokan puolustajien hautapaikka huhtikuussa 1942 (SA-kuva)

Pikku hiljaa alkoi tapahtua, mutta yksityishenkilöiden toimesta. Kesällä 1948 Kalle Ryhänen kävi pienen porukan kanssa valamassa haudalle betonikehyksen ja vähän myöhemmin Johannes Poutiainen valoi betonista muistokiven, mihin oli kiinnitetty kuparilaatta, mistä selvisi haudattujen tiedot. Lisäksi he vuosia vastasivat ilman korvausta alueen hoidosta ja ylläpidosta.

Laatokan puolustajien muistomerkki syksyllä 2013

Ansaitsemansa tunnustuksen pyyteettömästä työstään he saivat 6.12.1957, jolloin heidät palkittiin kadettikunnan kuparilevykkeellä. Vaikka he virallisesti saivatkin nyt tunnustuksen tekemästään aseveliaatteen vaalimisesta, niin ilkivallan tekijöitä se ei estänyt. Kesällä 1959 joku konnalauma särki muistokiven ja varasti kuparisen laatan kiven kyljestä. Tästä suivaantuneena Ryhänen kutsui koolle toimikunnan, minkä tehtäväksi tuli hankkia rahoitus uudelle muistomerkille.  

Kaksi haudattua Laatokan puolustajaa

Muistomerkkihanke pyörähti käyntiin ja keräys aloitettiin Lappeenrannan pankeissa sekä muistomerkin suunnittelu tilattiin taiteilija Mauno Hartmannilta. Muistomerkkiin kiinteästi liittyvän tykin lahjoitti toimikunnalle Sotamuseo.

Lopulta 20.8.1961 oltiin valmiita ja muistomerkki paljastettiin monisatapäisen yleisön ollessa paikalla. Lukuisien juhlapuheiden ja seppeleenlaskujen jälkeen muistomerkin hoito annettiin Parikkalan seurakunnan hoitoon, joka vastaa alueesta ja muistomerkistä vieläkin.