Willimies on historiaan jo nuorena hurahtanut lappeenrantalainen, jonka retket johtavat muistomerkeille, historiallisille paikoille ja luonnonnähtävyyksien äärelle. Matkat alkoivat vuonna 2012 Lappeenrannasta ja jatkuivat kaikkialle Etelä-Karjalaan. Nyt uusina aluevaltauksina ovat Kymenlaakso ja luovutettu Karjala. Suuruudenhulluna tyyppinä Willimies ja assistentti Willilady aikovat kuvata alueiden kaikki merkittävät kohteet.
Willimies ei ole tunnetusti nykytaiteen ystävä, minkä takia olenkin saanut vuosien varrella kitkeriä kommentteja kirjoituksistani, jotka koskevat nykytaidetta. Viimeisimpänä piikkinä lienee joitakin kuukausia takaperin saamani kuittailu Parikkalan Piikapatsaasta. Tuolloinhan kerroin sen olevan mielestäni ruma, enkä saamastani kritiikistä huolimatta aio muuttaa mielipidettäni. Mielestäni se on yhä edelleen ruma!
Tämän päivän kohde, Ruokolahden museon pihammaalla sijaitseva Soidin jakaa vähän mielipidettäni teoksen kauneusarvoista. Toisaalta en siis erityisemmin pidä nykytaiteesta, mutta toisaalta arvostan kierrättämistä ja teoksen historia-arvoja. Koska tarkoitukseni ei kuitenkaan ole toimia kriitikkona, niin aion keskittyä tämän Soidin-teoksen osalta vain faktatietoihin!
Soidin
Teos on Ruokolahti-seuran, Kaikun ja Taideyhdistyksen yhdessä toteuttama ulkomuseoalue eläväksi hankkeen taideteos, jonka kustannuksia on ollut tukemassa myös EU:n maatalousrahasto ja Leader. Näillä eväillä saatiin teos toteutetuksi ja paljastetuksi museon pihamaalla 24.7.2017. Osaltaan teos on myös osa Suomi 100 vuotta ja Ruokolahtiseuran 70-vuotisjuhlallisuuksia.
Veistoksen suunnitteluryhmässä olivat Ruokolahden Taideyhdistyksen Riitta Pellinen ja saman yhdistyksen jäsenistä Pirkko Tuomainen, Markku Nurmi ja Airi Havia. Toteutuksesta vastasi ruokolahtelainen Antti Eerola, jonka vanhoista lahjoitetuista maatalouslaitteista kasaama kokonaisuus esittää kolmea soitimella olevaa lintua. Ajan hammas näkyy näissä ruosteisissa metalliosissa ja oikeastaan ne sopivat tähän teokseen.
Paljastustilaisuudessa oli läsnä parisataa ihmistä, jotka kuuntelivat juhlapuhujien puheet kiinnostuneina. Puheet pitivät oman pitäjän kansanedustaja Suna Kymäläinen ja Taideyhdistyksen Riitta Pellinen.
Willimies on viime vuosina nähnyt maanteillä ja metsissä erilaisia eläimiä karhuista supikoiriin, mutta leijonaan en ole koskaan törmännyt. Ainakin kaukaisessa menneisyydessä minulle opetettiin, että niitä on enimmäkseen Afrikka nimisessä paikassa. Silti tällainenkin karvatassu on ihan kotikaupunkini läheisyydessä Ruokolahdella havaittu. Siitä tosin on jo vierähtänyt jonnin verran aikaa....
Juhannuksen jälkeisenä tiistaina 23.6.1992 sellainen ihme kuitenkin raportoitiin. Enso -Gutzeitin tuolloinen hankintaesimies ilmoitti poliisille nähneensä leijonan Ruokolahden metsissä. Voitte kuvitella, että paikallisissa metsissä kävi nopeasti melkoinen kuhina, kun paikalliset ja media syöksyivät metsikköön Elviä, kuten leijonaa kutsuttiin, etsimään. Lisää löylyä löi Kaakkois-Suomen rajavartiosto, joka kertoi löytäneensä jälkiä metsästä. Myöskin Immolan varuskunnan vartiomies kertoi nähneensä leijonan. Elvistä tuli paikallinen julkkis viimeistään sen jälkeen, kun Korkeasaaren edustaja tunnisti löytyneen ulostepaakun leijonan ulosteeksi!
Ruokolahden leijona havaittu Eukkoaukiolla!
Elvi kesti koko kesän 1992 uutisten kestoaiheena, mutta enempää näköhavaintoja siitä ei saatu. Mihin lienee karvatassu kadonnut? Kaikesta huolimatta Ruokolahti osasi ottaa Elvistä kaiken irti matkailuvalttina, olihan pitäjä maankuulu ellei peräti maailmankuulu.... Itse en halua ottaa kantaa siihen, että oliko leijona oikeasti Ruokolahden metsissä vai ei? Se on kuitenkin varmaa, että Elvi-leijona on edelleen kuuluisa ja tärkeä juttu Ruokolahdella.
Jalustassa vuosiluvut 1992 ja 2017, mikä juhlistaa 100-vuotista Suomea
Siksi ei olekaan iso ihme, että koska Elviä ei löydetty, niin päätettiin sitten hankkia leijona pitäjään joka tapauksessa. Pistämätön tarjous tuli Joensuusta, missä kaupunki ja paikalliset Lions Clubit perustivat joenvarteen Ruusupuistoa. Yhdeksi koristeeksi tähän komeaan puistoon, Paikalliset leijona-klubilaiset halusivat leijonan! Yksittäisiä leijonia ei ollut markkinoilla tarjolla, joten ostivat sitten kaksi. Toiselle ei ollut puistossa käyttööä, joten sitä tarjottiin Ruokolahden kunnalle. Niinpä se sitten kaupattiin 3500€ hinnasta Ruokolahdelle.
Karvatassu oli ihan kesy kissimirri
Ruokolahti paljasti tämän upean urosleijonan patsaan Eukkotorilla 1.11.2017. Satapäistä yleisöä ei häirinnyt tippaakaan, että Elvi olikin muuttunut naarasleijonasta urosleijonaksi! Ei muuten häiritse minuakaan, koska on melkoisen komea ja massiivinen patsas!
Eilispäivänä esittelimme Hukkavuoren polun varresta löytyvän muurahaisten munituslaanin. Tänään pitänee paljastaa loputkin kyseiseen vaellusreittiin liittyvät kohteet. Tämä polku on näet melkoisen mielenkiintoinen kaikkine yllätyksellisine paikkoneen ja taideteoksineen. Täällä huumori ja hyvä mieli on mukana lähes joka metrillä.
Hukkavuoren korkein kohta
Hukkavuori on eräs Etelä-Karjalan korkeimpia kohteita ja sen kyllä huomaa vaeltelun aikana. Minulla ainakin pumppu hakkasi ihan huolella ja välillä Jaakopin portaissa tuntui, etten jaksa enää nousta askeltakaan. Hiki kirveli silmiä ja itikat yrittivät vielä imeä loputkin. Vaan mukava reissu tämä Tornator Oy:n mailla oleva jaellusreitti on...suosittelemme vilpittömästi piipahtamaan ensi suvena paikan päällä PohjaLankilan kylässä Ruokolahdella. Auto kannattaa jättää Matti Päivisen, joka rakensi polun vuonna 1996, pihamaalle Särkilahdentien varteen.
Hukkavuoren huipulle noustaan Jaakobin portaita pitkin. Melkoinen nousu!
Polkujen varsilta löytyy opastauluja,m itkä kertovat alueen luonnosta enemmänkin kuin me ikinä pystyisimme. Siksi tyydymmekin tällä kertaa esitellemään kohteen valokuvien avulla. No, saatamme jotain mainitakin....
Portaiden kipuamisen jälkeen maisema korvasi hikoilun
Reitin varrelta löytyi outoja ilmestyksiä
Hikinen mies
Huipulta löytyi Hukkakahvio
Kaiken kaikkiaan vaellus Hukkavuorella oli mielenkintoinen kokemus, vaikka varustuksemme ei kyseisenä kuvausretkipäivänä ihan paras ollutkaan. Silti selvisimme ja kahveetkin saatiin juotua Hukkavuoren huipulla.
Jouluaatto. Vuoden työt tehty. Lienee siis aika ottaa muutama päivä rennosti, ennen kuin lauantaina aletaan räpsimään panelia kattoon. Vaikuttaa tämäkin loma melkoisen työntäyteiseltä, kunhan joulupyhistä on rymistelty lävitte. Toivottavasti te lukijatkin osaatte heittää jouluvaihteen päälle ja ottaa rennosti muutaman päivän. Akkujen lataaminen lienee meille kaikille tarpeen tässä vaiheessa vuotta?
Vaan nyt lienee aika heittää eräs mielenkiintoinen paikka kaikkien nähtäville. Vastaavasta en ole koskaan aiemmin kuullutkaan. Ehkä te olette? Ruokolahden perukoilta Pohja-Lankilan kylän Marjamäeltä löytyy retkeilyreitti Hukkavuoren polku, minkä esittelemme tarkemmin seuraavalla kerralla. Reitin varrelta vaan löytyi niin mielenkiintoinen kohde, että pakko esitellä se erikseen. Kysymyksessä on näet muurahaisten munituslaani. Jep, en ollut kuullut itsekään tällaisesta aiemmin, mutta nyt olen sentään vähän viisastunut asian suhteen.
Muurahaisten munituksen opaskirjanen
Sotien jälkeen, etenkin 1950-luvulla, muurahaisten munitus oli iso bisnes, etenkin Karjalan alueella, vaikken vastaavaan ole muualla törmännytkään. Muurahaisten munat olivat arvokasta vientitavaraa ulkomaille. Siitä valmistettiin valkuaisjauhetta tai sitä käytettiin lemmikkien ruokana tai nerokkaat saksalaiset kemistit valmistivat lääkkeitä. Siitä on siis moneksi
Muurahaisten munituslaani kallion laella. Huom tervattu rinki ja sananjalkaviuhka
Vaan kuinka homma tehtiin, koska muurahaisten munat ovat melkoisen pieniä? Monilla metsäisillä alueilla oli paljon isokokoisia muurahaiskekoja. Niistä sai raaka-ainetta paljon ja se tiesi kipeästi kaivattua ulkomaan valuuttaa.Onneksi ihmisen ei tarvinut hoitaa koko prosessia itse, vaan muurahaisten annettiin hoitaa työ. Kyllä ihminen osaa olla ajoittain ovela!
Työ alkoi juhannusviikolla, jolloin öiseen aikaan lapioitiin muurahaiskeon pohjalla olevat munat säkkiin. Sitten ne kaadettiin seulan läpi, jolloin isoimmat roskat jäivät seulaan. Seuraavana päivänä muurahaiset tekivät itse lopullisen siivouksen joko kallion päälle rakennetulla munituslaanilla, kankaan päällä tai erikseen rakennettu laani jossain muualla. Kuten täällä Marjamäellä, lajiteltavat munat kipattiin laanille aamusella ja muurahaiset kävivät töihin tervalla rajatulla alueella.
Hädän hetkellä laanilta opastetaan Pasi Kuikan luokse oloa helpottamaan
Muurahaisia piti koko ajan vahtia, koska ne tuppaavat olemaan melkoisen ahkeria työntekijöitä. Ne eivät toki laiskotelleet, mutta munien lajittelu laanilla sananjalkaviuhkojen alle saattoi keskeytyä, jos munat alkoivat käydä vähiin. Tällöin ne ryhtyivät siirtämään roskia munien sijasta. Lisäksi kaikkein helteisimpinä päivinä muurahaiset saattoivat heittäytyä korpilakkoon ja lopettaa työnteon. Tällöin valvojan tehtävä oli pirskotella vettä muurahaisten päälle, jotta ne kuvittelisivat sateen alkaneen. Tällöin työnvauhti parani kummasti.
Valitettavasti lokakuussa muurahaisia ei näkynyt
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen osoitus ihmisten nokkeluudesta tienata rahaa...osaisinpa itsekin keksiä jonkun mukavamman keinon kuin jatkuvan päivätyön tekemisen. Vaan, mukavaahan tuo on, että töitä on. Hittoako tuosta ruikuttamaan ainakaan pariin seuraavaan viikkoon. Ollaan lomalla ja nautitaan kinkusta yms.
Lopuksi kaikille lukijoille, assistenteille, kommentoijille, vinkkien lähettäjille, matkoilla mukana pyörineille ja muuten vaan Willimiehen Jäljillä blogiin törmänneille mukavat joulut ja onnelliset uudet vuodet. Ottakaahan rennosti ja muistakaahan seurailla uusimpia päivityksiä, koska lisää juttuja on tulossa vielä tämän vuoden puolella. Itse asiassa olen itsekin aivan täpinöissä, koska paluu blogin alkujuurille Lappeenrantaan on kohta edessä! Johan näillä harharetkillä on aikaa mennytkin pitkälti yli vuosi....
Taas on blogissa saavutettu yksi merkkipaalu, mistä pitää välittää kiitokset kaikille lukijoille. Äskettäin näyttää blogissa rikkoutuneen 200.000 kävijän raja. Hieno homma, vaikka enää tuo nyt ei suurempia tunteenpurkauksia täällä päässä saakaan aikaan. Toista se oli kun ensimmäisen sadantuhannen kävijän rajapyykki saavutettiin. Vaan mukavaahan tuo on, kun joku vaivautuu sepustuksiani lukemaan tai hitostako minä tiedän vaikka katselisitte pelkästään valokuvat? Ei siinä mitään, näillä mennään ja jatketaan samoilla linjoilla kuin tähänkin asti, kunnes kaikki kuvaamisen arvoinen on kerätty yhteen paikkaan elikkä tänne Willimiehen jäljillä blogiin.
Kellervuoren luola, mistä näkee läpi
Ettei tämä nyt menisi älyttömäksi itsensä kehumiseksi, kuten meillä Kaukaalta kotoisin olevilla on tapana, niin siirrytään tällä kertaa Ruokolahden Äitsaareen, mistä löytyy tämä upea paikka. Paikka näet on upea, vaikka vaatiikin hivenen rämpimistä komiassa "peikkometsässä" ja autokin meinasi jäädä kohdetta lähestyessä jumiin saviselle tielle. Kertakaikkiaan kohde oli kaiken vaivannäön arvoinen. Kyseinen paikka on nimeltään Kellervuoren luola eli luolabongauksemme jatkuvat. Tosin ennen ensi suvea ei taida olla yhtään luolaa valmiiksi kuvattuna enää varastossa, joten viimeistä viedään!
Luolakoira vartiossa
Vaan palataanpa hetkeksi luolaan, mikä on muodostunut kallion halki ja sen katto muodostaa sillan, mitä pitkin voi kävellä. Ei ole vielä vastaavaa tullut vastaan! Hivenen syrjäisestä johtuen tätäkin on käytetty huonoina aikoina väestön pakopaikkana, jolloin luolan aukot ovat olleet hirsistä umpeen rakennetut. Täällä on ilmeisesti pieni joukko pystynyt majailemaan pitkiäkin aikoja vainolaista karussa, vaikka todennäköisesti pakoaika ei ole kovin pitkä ollutkaan.
Luola toisesta suunnasta, mistä näkyy luolan katon muodostava silta
Nykyisin vainolaisesta ei jälkeäkään ellei tuo naapurimaan Putin päätä lähettää omia miehiään ulkomaanmatkalle tänne kylmään ja kalseaan Pohjolaan, kuten pahalaiset tekivät 75 vuotta takaperin. Silti ihmiskäden jälkiä löytyy Kellervuorelta vieläkin, koska joku on kasannut melkoisen määrän sähkötolppien eristeinä toimineita posliinieristeitä luolan nurkkaan. Miksihän joku on nähnyt mokoman vaivan...
Viikonloppu alkaa olla kohta jo lusittu ja menoa onkin riittänyt uusioperheen arjessa. Tiskikone jauhaa yötä päivää ja soppaa on saanut keitellä sammioittain kaikkien nälkää tyydyttämään. Jotenkin on urakasta selvitty, mutta nyt alkaa olla aika ottaa rennommin, koska pikkuhiljaa väki vähenee ja kuten sanotaan pidot paranee...
Riihikivi
Vähän vastaavia ongelmia koettiin Ruokolahden Puntalan kyläkierroksen varrelle jääneellä Riihikivellä joskus takavuosina. Tuolloin väen ollessa pakosalla Haisevanlammen luolassa, piti porukka tuolloinkin jotenkin ruokkia vaikka vihulainen kyttäsikin lähellä ja hommat piti hoitaa salassa. Öiseen aikaan väki kävi piipahtamassa omilla ruispelloillaan ja leikkasivat sadon talteen yön pimeydessä. Vielä jäi ongelmaksi jyvien irroittaminen puimalla. Tämä homma hoidettiin tämän ison tasaisen kivenmurikan päällä, minkä takia kyseinen kivi on saanut nimensä. Se on siis riihikivi!
Istahdin taas sorvin ääreen ja ajattelin esitellä taas yhden luontokohteen Ruokolahden Puntalan koulun läheisyydestä. Kyseessä on Rahavuoren luola, missä piipahdimme Williladyn kanssa joitakin viikkoja takaperin. Valitettavasti emme ole onnistuneet kaivamaan mitään tietoa esiin luolan menneisyydestä sekä siihen liittyvistä tarinoista. Tarinat toisivat kohteeseen oman mielenkiintoisen lisämausteensa, mutta valitettavasti ei tällä kertaa.
Rahavuoren lohkareikkoa
Rahavuoren luola sijaitsee kukkulalla ja siitä lähtee monia erilaisia kiveen haljenneita railoja, joista oikean luolan löytäminen olikin haastava tehtävä. Tälläkin kertaa avuksemme oli erinomainen geokätköilijöiden sivusto, minkä antamilla koordinaateilla oikea suuaukko löytyi. Ahdashan tuo oli, mutta mahtuihan tuonne, kunhan vaan rohkaisi mielensä, eikä ajatellut mahdollisesti päähän putoavia kivenmurikoita. Näissä luolahommissa on aina pidettävä järki mukana ja itse päätettävä onko riski ottamisen arvoinen. Tälläkin kertaa totesimme riskin olevan kannattava...
Paluu juhlasta arkeen on tänään koettu ja on kyllä sanottava, että koville otti. Muutama lisälomapäivä olisi ollut ihan paikallaan, mutta turha tuota nyt enää on surra. Vaan uudet tuulet puhaltavat muutenkin, joten tämä blogi alkaa pikkuhiljalleen kääntyä talviunille, koska kelit tekevät uusien kohteiden kuvaamisen mahdottomaksi, joten esittelen tämän syksyisen kuvasadon loppuun ja etsiskelen ensi kesäksi uusia reissuja varten lisää kohteita. Jonkun verran kohteita on vielä esittelemättä, joten nyt taas uusia kuvia kehiin, tällä kertaa Kansamäen luolasta Ruokolahdelta.
Syksyisen ryteikön takana häämöttää louhikkoinen kalliojärkäle
Tämä luola olikin todella haasteellinen löytää, koska ympäristö on melkoista louhikkoa ja vieläpä sammaleen peittämää, mikä märällä säällä oli liukasta kuin jäätikkö. Lisäksi luolan suuaukkoa oli melkoisen haastava löytää, koska kalliossa oli lukuisia repeämiä, jotka tarkemman tutkiskelun jälkeen osoittautuivat vääriksi. Lopulta tuo oikea aukkokin toki löytyi, vaikka välillä meinasi usko loppua, vaikken kirkonmiehiä olekaan.
Kansamäen luolan suuaukko
Ahtaasta aukosta pujottelun jälkeen jatkoin halkeamaa eteenpäin, kunnes kalliosta paljastui luola, missä lukuisat lohkareet muodostivat haastavan kulkureitin luolan perälle. Pakkohan siellä näet oli käydä. Loppujen lopuksi luola oli pienoinen pettymys meille, jotka olemme sentään muutaman luolan kolunneet aiemminkin. Kaikesta huolimatta paikalla kannattaa piipahtaa, jos näillä kulmilla piipahtaa.
Melkoinen viikonloppu takana. Enpä olisi aikoinaan uskonut, kun otin Williladyn ensimmäistä kertaa matkoilleni mukaan, että mihin kaikki johtaakaan! No, ei tainnut tietää Williladykaan, mutta mitäs sitä suremaan... Kaikki on mennyt hienosti ja näin tuo yhteenmuuttaminen aikoinaan, oman talon ostaminen sekä kihloihin meneminen Wiipurissa saivat arvoisensa jatkon. Menimme näet perjantaiaamusella naimisiin ja suuntasimme meille rakkaaseen Wiipuriin hääreissulle, vaikka kaikkialla varoitetaan ettei Venäjälle kannata juuri nyt mennä. Vasta viime viikolla luimme Iltalehden Venäjäliitteestä, ettei ainakaan omalla autolla kannata mennä mokomaan paikkaan. Melkoisen asiantuntematon kommentti, lieneekö koskaan edes käynyt rajan takana?
Wiipurin kiehtovuus. Kauneutta ja rumuutta samassa kuvassa
Meitä ei mokomat reissut pelota ja aiomme takuulla käydä vielä useasti Wiipurissa ihailemassa paikallisia nähtävyyksiä ja herkutella oikein kunnolla. Esimerkkinä mainittakoon lauantaiehtoon pitkä lounaamme pyöreän tornin yläkerrassa. Alkusopat, herkullinen pääruoka ja maittavat jälkiruuat pöytään tuotujen shamppanjapullojen kera muutamilla olusilla höystettynä kustansi kaikkineen 3000 ruplaa eli nykykurssilla abauttiarallaa 50 euroa. Mistähän Suomesta saisi samat herkut yhtä hyvällä palvelulla tähän hintaan? Eikä muuten Victoria-hotellissakaan ollut valittamista. Melkoisen hieno paikka, mutta aamupalalla tarjolla ollut munakas nimeltään "ryntäily" aiheutti pientä hihittelyä... Vastaaviin erikoisiin ruokíen nimiin olemme toki törmänneet ennenkin, mutta hyviksi ne kaikki ovat osoittautuneet. Venäläinen ruoka on oikeasti hyvää...
Jälkiruokaosastoa....taustalla meikäläisen lätyt
Joitakin muitakin suomalaisia oli paikan päällä, mutta välillä suorastaan hävetti heidän käytöksensä. Yhtä valittamista ja ruikuttamista. Ei ole laktoosittomia tuotteita tarjolla jne... tarjoilukin pitäisi tapahtua Suomen kielellä ja olojen muutenkin olla kuin kotosalla. Ehkä voisi ollakin parempi jäädä kotio, jos kerta siellä on kaikki niin hyvin? Muutama kohtelias sana ja ennakkoluuloton asenne, niin Wiipurissa aukeaa kaikki ovet ja palvelu pelaa. Nähtävääkin kaupungissa riittää, kuten Karjalan kannas 1939-1944 museo, missä Williladykin pääsi kokeilemaan aitoja aseita omissa hyppysissään. Melkoisen hieno kokemus, kuten Eremitaasimuseossa oleva antiikkiaseiden näyttely. Aivan uskomattomat asekokoelmat kaikkien nähtävillä ja halvalla. Täällä onneksi vieraskirjan mukaan jokunen suomalainenkin on vieraillut. Samanlaista rohkeutta toivoisi useammaltakin....
Karjalan kannas museo
Mitäpä tytöt häämatkallaan muuta voisivat toivoa kuin omaa konepistoolia
Vaan nyt rajan takaa palataan Ruokolahdelle ja eräälle upealle luontokohteelle, Haisevanlammen luolalle. Kyseinen paikka on yksi kohde Kissan kierros nimisen retkeilyreitin varrella. Vaikka me viihdymmekin Wiipurissa erinomaisesti, niin kyllä kai meissä on vielä vähän "metsäsuomalaistakin" verenperintönä, koska viihdymme yhtä hyvin luonnon helmassakin ja arvostamme nuotiossa paistettua makkaraakin gourmetherkkuna. Niinpä nämä luontokohteet, missä olemme vierailleet, ovat kiinnostavia ja meille tärkeitä paikkoja. Toivottavasti myös yhä useampi eksyisi näillekin kohteille...
Ensi näkymä Haisevanlammen luolasta vaelluksen päätteeksi
Haisevanlammen luolassa meitä kiehtoo paikkaan liittyvä tarina yhtä paljon kuin paikan kauneus. Samoja historiaan liittyviä kokemuksia haemme myös Wiipurista ja ensi suvena yhä kauempaa, koska ilmeisesti Willimiehen jäljillä blogi saa jatkoa rajan takana olevien kohteiden esittelemisellä. Ainakin tällaisia puheita on meillä kotosalla viime aikoina ollut. Ilmeisesti seikkailu on meillä molemmilla verissä. Ihan oikeasti parasta tässä hommassa on paikoilla käyminen ja muistella mitä siellä on joskus ammoisina aikoina tehty. Tällainen kiehtoo meitä kumpaakin. Blogin kävijämäärästä päättelen, että vastaavanlaisia tuntemuksia on monella muullakin?
Kyllä täällä mahtuu hartaushetken pitämään isollekin joukolle
Pitänee kait kertoa lopultakin se tarina, miksi Haisevanlammen luola on kiinnostava paikka. Paikkaa kutsutaan myös kivikirkoksi, koska paikalla on aikoinaan järjestetty hartaustilaisuuksia kirkkoherran toimesta. Ilmeisesti näin on tapahtunut 1700-luvun alkupuolella, jolloin Iso vihan aikana monet joutuivat pakenemaan kodeistaan vastaavankaltaisiin paikkoihin. Tällaiseen toimintaan luola olikin onnen omiaan, vaikkakaan se ei ole luonnollisesti syntynyt, vaan ihmisen toiminta on sen saanut aikaan. Paikalta on näet louhittu kiveä uunien tarpeiksi ja saunan löylykiviksi. Melkoinen määrä kiveä onkin siirtynyt talotyömaille, koska luola on melkoisen suuri. Tämäkin paikka on ehdottomasti näkemisen arvoinen, joten vielä kerkeää, ennen kuin lumi peittää maaston valkoiseen vaippaan.
Raivoisan musiikin siivittämänä palaan toukokuiselle kuvausretkelle, joka tuolloin suuntautui Ruokolahdelle. Yhtenä kohteena tuolla retkellä oli Sarajärven linnavuoren luola, joita olikin oikeastaan kaksin kappalein. No molempiinhan se piti kömpiä tai no, oikeastaan toiseen laskeuduttiin köyttä pitkin...
Tien varresta löytyi vaatimaton opaste paikan historiaan
Opaskyltin kanssa olen samaa siitä, että Ruokolahden luolat ovat parhaita. No, vähissähän tuo kokemus minulla muualta on! Joka tapauksessa luola on yksi komeimpia, missä tuli tämän suven aikana piipahdettua. Mielenkiintoista on, että kaikki nämä koluamani luolat ovat olleet vaikeina aikoina pakopaikkoja viholliselta piiloon. Tässä tapauksessa menneisyydestä löytyy vielä käyttöä niinkin äskettäin kuin jatkosodan aikana, jolloin miehet ovat piileskelleet täällä armeijan harmaita. Mikä lie ollut miesten kohtalo loppujen lopuksi?
Toiseen luolista piti laskeutua köyttä pitkin
Upeampi näistä kahdesta luolasta oli todellinen luola sanan oikeassa merkityksessä. Sisään mennessä oikein tunsi, kuinka lämpötila laski monta astetta ja kuinka kosteus on osa luolaidyllia. Matala kahteen osaan haarautuva luola on todellakin näkemisen ja kokemisen arvoinen. Löytäminen todellakin korvasi hikisen etsintäretken, koska tämäkin kohde halusi pysyä meiltä piilossa, kuten menneisyydessä sen piti suojella sinne paenneita ihmisiä viholliselta....
Näitä kuvia ei ollut koskaan tarkoitettu julkaistavaksi, mutta kun ajoittain on ongelmia motivoitua kirjoittamiseen, niin tästä saa lyhyen tarinan minkä jaksan kenties kirjoittaa! Vuorossa on Niskapietilän tie, mikä on osa vanhaa Savonlinna-Viipuri maantietä. Kyseistä kulkutietä on käytetty jo 1600-luvulta lähtien ja nyt siitä on vajaa 20 kilometriä muutettu Tiehallinnon toimesta museotieksi.
Kyltti tien varresta
Museotien reitti kulkee nykyisin Vuoksenniskalta Niskapietilän kylän kautta Rautjärven Miettilään ja se on ollut aikoinaan monesssa käytössä. Niin Ruotsin kuin Venäjän armeijat ovat 1700-luvulla kulkeneet tietä pitkin. Rauhanomaisessa käytöössäkin se on toki ollut ennen tätäkin päivää, koska se on ollut vanha postitie Lappeenrannan ja Savonlinnan välillä 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Nykyisinhän kaikki tien liikenne lienee rauhanomaista? Yhtään hiton kuvaa en tietenkään ottanut itse tiestä, mutta kerrotakoon, että sen varteen palautettu vanhat kiviset kilometritolpat. Omanlainen nähtävyys nekin....
Niskapietiläntien reitti selvinnee tarkemmin tästä kuvasta
Huomasin juuri, että tämä olisi jo peräti kuudessadas julkaisu, mutta eipä tässä suuremmin liene syytä juhliin. Koko kesä on ollut tasaisen harmaata ja sateista. Lisäksi edessä häämöttäneet blogin päättäjäisjuhlatkin lykkääntyivät johonkin kauas tulevaisuuteen, moottoripyöräretken keskeytymisen aiheuttamaa pettymystä unohtamatta.
Voiko komiampaa paikkaa nakin paistamiselle olla?
Ilon aiheet on siis olleet melkoisen vähissä, mutta onhan tässä välillä ollut muutama hyväkin hetki. Hyviä hetkiä on ainakin ollut muutama visiitti Williladyn kanssa Ruokolahden Myllykosken laavulle, mistä onkin tullut useiden kuvausretkiemme päätöspaikka. Täällä on ollut ilo paistella makkaraa ja grillailla lihakönttejä, kuten muutaman kerran on tullut tehtyä. Uskaltaisin jopa väittää, että tulemme piipahtamaan paikalla vielä monta kertaa...tosin pitää olla tarkkana, ettei käy kuin männä syksynä. Pimeys näet pääsi yllättämään ja säkkipimeässä mehtässä taapertaminen autolle oli melkoinen haaste. Onneksi selvisimme ehjänä poijes.
Laavun takaa alkaa koskiosuus
Missään nimessä paikka ei ole merkittävä luontokohde, historiallisista arvoista puhumattakaan. Vaan meille tästä on tullut keskeinen paikka. Tosin aika moni muukin on löytänyt tämän laavupaikan omien retkiensä kohteeksi. Samalla voisi ehdottaa teillekin, että käykäähän paikalla. On näet ehdottomasti paras laavupaikka missä olen koskaan käynyt. Ohitse virtaava purokin pitää koskikohdassaan mukavaa taustahälyä, jolloin elämän kiireet ja hässäkät unohtuvat.
Tällaista tällä kertaa ja ensi kerralla siirrymme kaiketi Salpa-linjan kohteisiin!
Tämä nyt on taas melkoisen haastava kohde Ruokolahdella. Lähellä edellisen julkaisuni Hiidenkirnujen paikaa sijaitsee pronssikautinen kalmisto vai sijaitseeko sittenkään? Toukokuun alkupäivinä kun vierailin paikalla, niin osasin perille ainoastaan Museoviraston ylläpitämän Muinaisjäännökset Suomessa kartan avulla. Tuolloin kohde oli nimetty pronssikautiseksi kalmistoksi ja kuinka ollakaan, nyt kun ajattelin kirjoittaa paikasta tarinan, niin kohde on poistunut kyseisestä aviisista. Joka tapauksessa paikalta löytyy useampikin hautakumpu? tai ovatko sitten jotain pellon nurkalle kerättyjä kiviä?
Kaksi kivistä hautakumpua
Lieneekö paikka sitten pronssikautinen vai ei, jää selvittämättä. Itse ainakin uskon paikan sellainen olevan ja siksi kyseisen kohteen myös julkaisen. Pronssikaudesta sen sijaan saatte lukea itsenäisesti lisää täältä.
Näitä kuvia ei koskaan pitänyt julkaista ainakaan kirjoituksen yhteydessä, mutta tulkoot julkaistuksi, koska on sitä vaatimattomia kohteita esitelty ennenkin.... tällä kertaa vuorossa kaksi hiidenkirnua, mitkä nököttävät Ruokolahden ohittavan valtatien varressa. Toinen näistä on melkoisen vaatimattoman kokoinen, mutta toisella nyt sentään on edes vähän kokoa. Tosin ei nämä nyt aivan Askolan hiidenkirnuille pärjää...
Pienempi vasemmalla ja suurempi oikealla
Turha tässä on kirjoitella, koska en osaa näistä muuta sanoa, kuin että ne ovat jääkauden sulamisvesien aikaansaannoksia, joten ikää tällä kaksikolla on jotakuinkin 10000 vuotta. Onneksi tien levennysoperaatio ei ole leikannut näitä ikivanhoja luonnon monumentteja.
Waput lusittu ja työviikko taas pyörähtänyt käyntiin, joten laitetaanpa blogiinkin liikettä... no, edes vähän! Waput meni uusia kohteita kuvaillessa ja nyt on taas jokunen kohde esiteltävänä, mutta aloitetaan verkkaisesti nyt aluksi, koska tarinoiden työstämiseen menee oma aikansa.
Vastaavia lätkiä löytyy jokapuolelta Suomea
Tänään laitan yhden blogin kenties omituisimmista jutun aiheista julkisuuteen. Kohde ei näet ole minun silmissäni millään tavalla merkittävä, mutta kun vahingossa satuin kohdalle, niin pitäähän tämäkin kohde julkaista. Vastaavia toki löytyy lukuisia ympäri Suomea, eikä Etelä-Karjalakaan ole poikkeus. Vaan tulkoon julkaistuksi....
Onhan tuo vasemmalla taustalla oleva rauhoitettu mänty kasvattanut komiat oksat tien ylle
Niin ja lopuksi vielä suuret kiitokset huhtikuun kävijäennätyksestä 8755 kävijää kuukauden aikana. Tämä jos mikä motivoi sinnittelemään eteenpäin, vaikka selkeästi blogin luonne muuttuukin muistomerkeistä ja merkittävistä rakennuksista luontokohteiksi. No onhan teidän helpompi löytää koluamamme luolat, koska me kyllä kerromme näistä visiiteistä teille lukijoille ja paistamme nuotiomakkarat laavuilla, joten voinemme informoida niistäkin teille, jos satutte kulkemaan Willimiehen ja Williladyn jäljillä.
Eilispäivänä meni kaikki suunnitelmat uusiksi. Tarkoituksemme ei ollut enää palata Etelä-Karjalan Lappeenrannan ulkopuolisille alueille kuvausreissuille, mutta mitä vielä.... Iltapäivällä olimme Williladyn kanssa autossa matkalla kohti Willimies Toursin uusia seikkailuja. Meiltähän ei nämä ideat tunnu loppuvan, joten päätimme piipahtaa kurkkaamassa pari kohdetta Imatra - Ruokolahti alueelta. ne tulikin kuvattua, mutta sitten iski kuin salamana kirkkaalta taivaalta uusi ajatus. Alue on täynnä luolia, joista emme aiemmin tienneet yhtään mitään...
Tarkoitus onkin nyt vierailla kesän aikana muutamissa komeimmissa paikoissa ja tonkia luolat kunnolla. Eilen aloitimmekin tehtävämme ehkä vaativimmalla kohteella koko blogin historiassa. Ensi kerran pelotti ihan oikeasti näillä retkillä, mutta koska Willilady ei valittanut, niin olin sitten itsekin aivan hiljaa, etten saisi pelkurin mainetta. Hienostihan tuo retki meni, mutta oli kyllä reissujen haastavin ja pelottavin kohde....tähän asti! Paikka, missä piipahdimme on lassilanvuoren linnavuori Ruokolahdella lähellä Venäjän rajaa. Itse linnavuoren huipulle pääseminenkin osoittautui tempuksi, mikä nosti ainakin minulla sydämenlyöntitiheydenmaksimiin eli lähelle 200 kumautusta minuutissa. Reitti ylös oli jyrkässä rinteessä, minne pääsi ainoastaan haasteellista luonnonmuovaamaa? reittiä pitkin. Kivisiä askelmia ja puunjuurien apua hyväksikäyttäen onnistuimme nousemaan vuoren laelle, mistä olikin hulppeat näkymät ympäröivään luontoon.
Melkoisen jyrkät rinteet
Valokuva kertonee edes jotain reitin jyrkkyydestä!
Mitään tietoa Lassilan linnavuoren historiasta meillä ei ole tiedossamme, mutta yleensähän nämä ovat olleet käytössä rapiat tuhat vuotta takaperin, kun vainolainen on iskenyt alueelle. Lassilassakin puolustautuminen on ollut helppoa rinteen jyrkkyyden takia. Olisi näet ollut mahdotonta kiivetä jyrkkää reittiä miekka kädessä valmiina hyökkäämään.
Willimiehen mobiili näyttää melkoisen pieneltä ylhäältä kuvattuna
Huipulta näkyy Latvajärvi ja paljon muutakin....
Vaan paikan mielenkiintoisin osuus oli vielä edessä. Emme näet lähtiessä tienneet, ette paikalla oleva luola olisi niin pelottava kokemus! Mutta tietenkin sinne piti tunkea, vaikka ympärillä oleva kallio näytti siltä, kuin se olisi valmis romahtamaan niskaan koska tahansa..
Luolan suuaukolle pääsee tikapuita pitkin. Aukko on vähän ahdas, mutta.....
Ei muuta kuin portaita ylös luolan uumeniin ja on tunnustettava, että kallioperä luolan sisällä näytti melko epävakaalta. Luolan peräosaan oli tippunut irtolohkareita, mitkä estivät kokoiseni äijänkörilään matkan läpi luolan. Takaosasta näet häämötti valoa, joten kulkureitti kallion läpi on mahdollinen jollekin pienemmälle henkilölle....
Tikkaiden yläpuolella on melkoinen järkäle valmiina putoamaan niskaan?
Kuvat luolasta nyt ovat valaistuksen takia vähän sitä sun tätä, mutta menkää ihmeessä käymään paikan päällä. On takuulla kokemisen arvoinen paikka, jos ei pelkää luolan romahtamista niskaan. Willimies ja Willilady suosittelevat lämpimästi, mutta nyt lavuaarin hajulukon kimppuun. Paluu arkeen eilisen jälkeen on melkoinen....
