Willimies on historiaan jo nuorena hurahtanut lappeenrantalainen, jonka retket johtavat muistomerkeille, historiallisille paikoille ja luonnonnähtävyyksien äärelle. Matkat alkoivat vuonna 2012 Lappeenrannasta ja jatkuivat kaikkialle Etelä-Karjalaan. Nyt uusina aluevaltauksina ovat Kymenlaakso ja luovutettu Karjala. Suuruudenhulluna tyyppinä Willimies ja assistentti Willilady aikovat kuvata alueiden kaikki merkittävät kohteet.
Viime vuosina olen liikkunut pitkin ja poikin Karjalan kannasta muistomerkkien perässä. Harvoinpa on tullut eksyttyä yhtä syrjäiseen paikkaan kuin Vuoksenrantaan. Matkan varrella emme törmänneet ainoaankaan ihmiseen ja vähän niitä oli Vuoksenrannassakin. Itse asiassa taisimme nähdä enemmän kyykäärmeitä kuin ihmisiä. Tiekin oli melkoista röykytystä mutta pääsimme kuitenkin perille. Tarkoitus oli myös jatkaa samaa tietä Äyräpäähän, mutta puita oli kaatunut tielle, joten ilman metsurin apua piti kääntyä takaisin kotia kohti.
Vuoksenrannan kirkko ja sen edessä ollut hautausmaa
Vaan komeahan tuo Vuoksenrannan kirkko, vaikka tuntuikin melkoisen oudolta kun muutaman mökkipahasen keskellä seistä jököttää helkatin iso kirkko. Alue onkin menettänyt liki kaikki asukkaansa, kun paikallinen kolhoosi lopetti toimintansa 1990-luvulla. En kyllä ihmettele sitäkään, että nuoret haluavat muuttaa täältä pois, koska alueella ei ole mitään palveluitakaan! Tämä on todellista syrjäseutua hankalien yhteyksien takana.
Infotaulu kertoo kaiken oleellisen
Asutustahan tällä alueella on ollut jo ammoisina aikoina mistä todistaa maailman vanhin kalaverkko, joka löydettiin läheiseltä Korpilahden kylältä satakunta vuotta takaperin. Myös Pähkinäsaaren rauhan rajalinja meni aivan alueen sivuitse. Maantieteellisesti Vuoksenranta kuului Antrean pitäjään, kunnes se erotettiin siitä vuonna 1924 vaikka päätös olikin tehty jo vuonna 1913. Seurakunta sen sijaan sai alkunsa jo vuonna 1913, jolloin kymmenestä Antrean kylästä muodostettiin oma seurakunta.
Hautausmaan muistomerkki vuodelta 1999
Kirkko on yllättävän hyvässä kunnossa
Torni on myös ok
Pitihän se saada oma pärstäkin kuviin
Seurakunnallinen toiminta pääsi tosin alkamaan vasta 1.5.1918, jolloin paikalle saatiin ensimmäinen oma kirkkoherra. Aluksi seurakunnalla ei ollut kirkkoakaan, vaan kirkonmenot pidettiin kylän taloissa. Väliaikaiseksi tarkoitettu kirkko valmistui 1921 Kankaalan kylään. Vuosina 1934-1935 uusi upea valkoiseksi rapattu kirkko nousi kylän keskelle. Kirkon piirustukset oli laatinut arkkitehti Väinö Keinänen ja rakennusurakan suoritti viipurilainen rakennusliike K.V.Sten.
Tässä näkyy myös hautausmaa (SA-kuva)
syksyllä 1941 saarnatuoli löytyi pihamaalta (SA-kuva)
Kauaa eivät seurakuntalaiset saaneet nauttia kirkostaan, koska talvisodassa kirkko piti luovuttaa Neuvostoliitolle. Reilua vuotta myöhemmin osat vaihtuivat jälleen ja kirkko saatiin takaisin pieniä vaurioita kärsineenä. Saarnastuolikin oli kannettu pihalle ja toinen kirkonkelloista oli kadonnut, mutta muuten kaikki oli kunnossa, mitä nyt alttari ja penkit olivat kadonneet. Kesällä 1942 kirkossa kuitenkin alettiin pitämään jumalanpalveluksia uudelleen.
Ulkoseinässä on laatta
Jatkosodan jälkeen alkoikin kirkon alennustila, kun sitä neuvostoaikana käytettiin erilaisiin tarkoituksiin, kuten kulttuuritalona, elokuvateatterina, kolhoosin traktorikorjaamona ja navettana. On siinä ollut lehmillä hulppea navetta kerrassaan.
Kirkossa on nykyisin myös penkit
Zoomin avulla sankarivainajien nimilista jäi epäselväksi
Sisätiloja
sisätiloja
Tästä ikkunasta olisi päässyt sisään, mutta jätin menemättä
Pientä remppaa vailla
Kaiteet puuttuu
Nyttemmin kirkkoa on suomalaisvoimin kunnostettu ja se on lukittuna kalteriovilla. Kirkossa on myös järjestetty entisille vuoksenrantalaisille jumalanpalveluksiakin ja toki kirkko on saanut muutaman muistolaatankin!
Hautakivet ovat kadonneet täältäkin muihin tarkoituksiin
Asetinpa itselleni tiukan haasteen viimeksi, kun lupasin esitellä ainoastaan Suomen rajojen ulkopuolelta löytyviä kohteita koko loppuvuoden ajan. En ole edes varma, että onko kohteita noin paljon vai joudunko harventamaan tahtia kohde-esittelyiden osalta? Katsotaan kuinka käy? Nyt kuitenkin siirrymme Kirvun kohteiden esittelyssä viimeiseen. Vuorossa on Kirvun hautausmaa, minne suomalaiset ovat pystyttäneet muistomerkin kertomaan menneistä sukupolvista.
Kirvun hautausmaan muistoalue
Paikka sijaitsee rajavyöhykealueella, joten ihan en neuvoisi paikalla käymään omin nokkinensa. Teitä varten onkin nyt mahdollisuus olemassa ja voitte katsella kuvat omalta tietokoneeltanne. Me kävimme paikalla kesällä 2016, joten kuvatkin ovat vielä melkoisen tuoreita.
Kirvun hautausmaan muistomerkki
Taustapuolelta kivet ovat hiomattomia
Yksinkertainen, mutta vaikuttava muistomerkki
Kirvun kirkkomaalta matkamme jatkui entiselle hautausmaalle, mikä löytyikin kohtuullisen helposti. Paikalle oli pystytetty infotaulu, mikä kertoi Kirvun hautausmaan tulleen vihityksi käyttöön 29.6.1890. Paljoa siitä ei enää ole valitettavasti jäljellä ja sekin vähä mitä löytyy, on puomeilla merkitty. Lieneekö alueen ympärillä sotilasaluetta vai mitä? Tähän en osaa vastata, mutta ainakin komia muistomerkki on paikalle pykätty Kirvun pitäjäseuran ja Kirvu-säätiön toimesta.
Infotaulu kertoo hautausmaan olleen melko laajan
En vaan jaksa uskoa tämän olleen hautausmaan kappelin...
Muistomerkki on ollut paikalla muistona menneistä ajoista 23.6.1996 lähtien, jolloin se on juhlallisesti paljastettu. Muistomerkki koostuu pitkuslaisista graniittikivistä, jotka löytyivät Kirvun kirkkomaalta siellä kaivettaessa. Ne ovat alunperin toimineet aiemmin julkaisemamme Kirvun sankaripatsaan ympäryskivinä, mutta saaneet nyt uuden elämän hautausmaan muistomerkissä. Lisäksi paikalle on pystytetty graniittinen risti. Muistomerkin tekstit ovat perinteiseen tapaan suomeksi ja venäjäksi. Tekijän nimeä emme valitettavasti saaneet selville....
Tien toisella puolella oli joku torni
Perinteiseen tapaan muistomerkin ympärille on kerätty alueelta löytyneitä hautakiviä, jotka eivät ole päätyneet talojen sokkeli- tai porraskiviksi. Niitä oli vaan todella vähän!
Haljennut hautakivi maastossa
Kirvun suuri poika oli Juho Niukkanen, joka toimi ministerinä ennen sotia. Ei kuitenkaan tämä Juho. Olisiko isä ollut samanniminen?
Eipä ole montaa hautakiveä
Puinen risti löytyy myös, mutta
se paljastui uudemmaksi. Osoitus kotiseuturakkaudesta tämäkin
Kyllä miehet sitten osaavat olla idio.....kilpailuhenkisiä. Olen juuri palannut kotosalle Joensuusta, missä minä, assistentti Pirhonen ja opiskelukaverini Leinosen Mauri, vietimme mukavan viikonlopun yhtä tunnin kestävää sessiota lukuunottamatta. Pidimme näet viiden vuoden tauon jälkeen Lykynlammen olympialaiset, minkä ainoana lajina oli portaiden kiipeäminen viidesti ylös ja tietty pitihän se samaa reittiä vääntää itsensä viidesti alaskin...
Lykynlammen portaat ovat yhtä jyrkät myös vuonna 2017. Unohtui ottaa uusi kuva, joten vanha kelvatkoon
Lähtökohdathan meillä oli ihan erilaiset. Mauri on nykyisin himourheilija ja hän sai painella portaita ylös omaa vauhtiansa. Me emme Ilkan kanssa kumpikaan olleet 13 minuutin kunnossa, ainakaan vielä tänä suvena. Lisäksi Mauri osallistui 35-vuotiaiden sarjaan, kun me taas olimme +50-vuotiaiden sarjassa. Tasoitusta oli siis liikaa välillämme. Ilkan kanssa meillä olikin enempi keskinäistä vääntöä jo viiden vuoden takaa, jolloin viimeksi kävimme kuntoamme testaamassa samassa lajissa. Linkki stooriin löytyy täältä.
Aika totista menoa ennen starttia
Viimeksihän minä voitin Ilkan selkeällä aikaerolla, mutta nyt osat muuttuivat. Ilmeisesti Ilkan crossfit-harrastuksesta on jotain hyötyä, koska vanha ukko meni melkoista kyytiä portaita ylös ja etenkin alas. Meikäläinen, joka ei ole vuosiin harrastanut mitään liikunnallista, oli täysin vailla mahdollisuuksia lauantaiehtoon turnajaisissa.
Selfie ennen starttia.....vakavaa tuntuu olevan
Ilkka paransi aikaansa parilla minuutilla ja saapui maaliin ajassa 24.42, kun meikäläinen raahusti perille aikaan 25.55, mikä on sekunnilleen sama aika kuin viisi vuotta takaperin! Aikaani olenkin ihan tyytyväinen, mutta kun piti hävitä..... tämä korpeaa vieläkin ja mielessä onkin jo ensi vuoden kesäkuun 9.päivä, jolloin homma otetaan uusiksi. Tuolloin tavoitteeni on 24 minuutin aika ja Ilkan pitäminen selän takana! Tästä tavoitteesta en aio tinkiä tippaakaan.
Olihan tuota aikaa kuvata kesken kilpailunkin....alamäkikin on jyrkkä
Kaiken kaikkiaan laji on täysin idioottimaista itsensä rääkkäämistä, mutta tavallaan saamarin mukavaa. Ensi kerralla pitää kyllä toimia valmisteluvaiheessa hivenen eri tavalla. Ainakaan edellisen yön kello kolmeen jatkuneet grillailut ja tarinoinnit eivät auttaneet meistä ketään. Jatkossa keskitytään urheiluun ja vasta sen jälkeen startataan hillittömät bakkanaalit pystyyn - mieluiten voittajana.
Kisan aikana pärstän värikin muuttui
PS. Ilkka ja Mauri, ensi vuonna saatte minusta enemmän vastusta. Aion nimittäin jopa harrastaa tulevan vuoden aikana liikuntaa ainakin pari kertaa! Viime vuosinahan tuo on jäänyt vähälle, suorastaan olemattomaksi. Siksi olenkin tosi tyytyväinen, ettei aikani ole huonontunut viime kerrasta. Toki eihän tuo parantunutkaan... Vaan hauskaa oli joten ensi vuonna uudelleen
Ilmeisesti Ilkankin kintereisiin tuntui kisan jälkeen. Itse olin aivan poikki
Nyt kun maamme juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään, niin minäkin aion omalta osaltani osallistua juhlavuoteen. Tarkoitukseni on koko loppuvuoden ajan esitellä kohteita muutamaa poikkeusta lukuunottamatta luovutetusta Karjalasta ja ehkä jopa vähän kauempaakin. Suomen rajojen sisäpuolella sijaitsevat kohteet saavat siis odottaa ensi vuoteen! Mitäs järkeä tässä nyt sitten on? Ilmeisesti ei yhtikäs mitään, mutta alueet ovat kuuluneet Suomeen aiemmin, joten miksi ne eivät nyt kelpaisi esiteltäviksi? Toki pakkohan se on pieni takaportti jättää itselleni, jos vaikka sattuisi kuvatut kohteet loppumaan kesken...
Sankaripatsas on aivan kirkon raunioiden vieressä
Luovutettu Karjala on muuttunut sotien jälkeen, vaikka yhä edelleen osa alueesta on melkoisen tyhjää ja autiota. Kirvussakaan ei liiemmälti ihmisiä liikkunut siellä käydessämme. Joitakin paikallisia alueella sentään asuu, koska törmäsimme ainakin kahteen koiran ulkoiluttajaan. Silti alue on melkoisen rauhallista. No onhan se rajavyöhykealuetta, mitä vartioidaan pistokokein. Se myös osaltaan rauhoittaa suomalaisten liikennettä alueelle, koska asiakirjojen saaminen voi kestää parikin kuukautta.
Päätön nainen pitelee seppelettä ja miekkaa kädessään
Kirvun kirkon vierestä löytyy vapaussodan sankareille alunperin 19.6.1921 pystytetty sankaripatsas, joka on nykyisin muutettu kaikkien sotiemme kirvulaisten sankarivainajien muistomerkiksi. Komea Ilmari Wirkkalan suunnittelema ja OY Granitin valmistama veistos on kuitenkin vuosien aikana kokenut kovia. Alkuperäinen sankarihauta-alue tuhottiin sotien jälkeisenä aikana kokonaan, vaikka vielä jatkosodan takaisinvaltausvaiheessa se oli lähes koskematon, kuten alapuolella olevasta kuvasta näkee.
10.8.1941 otetussa kuvassa kaikki on vielä kunnossa. (SA-kuva)
Kun Kirvukin piti luovuttaa syksyllä 1944 uudelleen Neuvostoliitolle, niin samalla katoaa tieto siitä, kuinka muistomerkkiä kohdeltiin. Varmaa on kuitenkin se, että suomalaisten saadessa uudelleen luvan vierailla Kirvussa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, muistomerkki oli kadonnut. Etsintöjen seurauksena patsas löytyi ilman päätä jostain savikuopasta, mutta alkuperäinen jalusta kaiverruksineen oli kadonnut kenties ikiajoiksi. Lieneekö jonkun mökkipahasen nurkkakivenä, kuten on käynyt muuallakin kannaksen alueella....
Tämän sivun kaiverrus on otettu alkuperäisestä tekstistä
Patsaan ympäristö ei ole yhtä koristeellinen kuin alkuperäisessä
Informaatiota
Alkuperäinen ilman päätä oleva patsas kuitenkin pystytettiin alkuperäiselle paikalleen uuden jalustan päälle 27.6.1993 Kirvun pitäjäseuran ja Kirvu-säätiön toimesta. Samalla tästä vapausssodan sankareiden kunniaksi pystytetystä muistomerkistä tehtiin kaikkien sotiemme aikana kaatuneiden 300 kirvulaisen sankarivainajan muistomerkki. Toivottavasti se nyt saisi olla rauhassa....
Sodat ovat koitelleet myös kirvulaisia
Jos kiinnostusta löytyy, niin täältä löydät kaikki kohteet, jotka on esitelty Willimiehen jäljillä-blogissa. Käy kurkkaamassa ja karttaa saa toki jakaa eteenkinpäin! Päivitys 25.8.2017 Patsashankkeen rahoituksesta vastasi paikallinen Suojeluskunta, mutta se pyysi hankkeeseen myös Kirvun kunnalta rahoitusta. Saiko se sitä, siihen en osaa vastata. Kaikesta huolimatta patsaasta pyydettiin tarjouksia monilta eri valmistajilta, mutta ilmeisesti hankolainen Granit Oy teki parhaimman tarjouksen, koska se sai tehtävän hoitaakseen.
Päivitys 13.8.2023
Se on taas veli venäläinen ollut pontevana viime aikoina! Lueskelin viikolla Ilta-Sanomista jutun Kirvun sankaripatsaan tulevasta kohtalosta. En vaan jaksa käsittää......eikö ne mitään muuta keinoa keksi kuin vääristellä historiaa? No, toisaalta joka päivähän heille tulee uutta vääristeltävää mahtavasta menestyksestään Ukrainassa.
En enää tiedä mitä tässä sanoisi, kun ollaan nykyään vissiin rasistisia natseja kaikki ja olemmepa vielä melkoinen riskitekijä Venäjän naapurimaana. Ilmeisesti olemme yhtä innokkaita hyökkäämään itään kuin ennen talvisotaa? Alkaa olemaan nämä itänaapurin uhkailut ja paskapuheet aika väsynyttä. Itse en aio tuohon huopatossujen maahan enää jalkaani laittaa vaikka muuttuisivat kuinka humaaniksi ja ystävälliseksi kansaksi. Mennyt ihan oikeasti maku koko hommaan.....
Kuten isäni ja hänen sukupolvensa sanoi, niin neukku on neukku, vaikka voissa paistaisi. (itsesensuroin R**** sanan, koska muuten saisin kaiketi bannia tai ainakin Ano Turtiaisen ja Johan Bäckmanin vihat niskoilleni :)
PS. Veikkaanpa, että Venäjän hävittyä Ukrainan sodan, valtaosan suomalaisten muistomerkeistä kokeneen sabotaasia tai tulleen puskutraktorilla jyrätyksi. Uusia sinne ei kannata enää pystyttää, mutta rajan laittaisin tiukasti kiinni. Mihin sitä enää tarvitaan tulevaisuudessa raja-asemia. Niihin voi vaikkka majoittaa Naton joukko-osastoja!
Slava Ukraini ja Hakkaa päälle!
Päivitys 9.6.2024
Liitän tähän alapuolelle kuvia, miltä Kirvussa näyttää 5.5.2024. Koko sankaripatsas onkadonnut minne lie? Laitoin saman valokuvan Kirvu-säätiölle, mutta vastausta ei ole kuulunut. Tässä siis ehkä? ensimmäisenä kuvat Kirvusta sankaripatsaan katoamisen jälkeen. Ainakaan itse en ole törmännyt uutiseen, missä kerrottaisiin tapahtumasta. Kaikkihan muistavat kun uutisoitiin, että patsaan kyljestä oli hakattu tekstit irti.
Jääsken seurakuntaan kuulunut Kirvun kappeli perustettiin vuonna 1611, mutta oman papin Kirvu sai vasta 1655. Vuonna 1858 kappeli muuttui kirkkoherrakunnaksi ja Kirvu sai samalla oman kirkkoherran sekä kappalaisen. Myöhemmin sen alue laajeni vielä liitetyillä alueilla Antreasta ja Jääskestä. Tämän päivän kohteemme Kirvun kirkko oli järjestyksessään kolmas samalla paikalla. Ensimmäinen näistä rakennettiin perimätiedon mukaan jo Erik XIV ollessa kuninkaana eli vuosien 1560-1568 aikana. Se ei liene ollut kummoinen, koska 1652 sen on kerrottu olleen erittäin huonossa kunnossa. Oli siis aika rakentaa uusi kirkko.
Alueella on opastaulu
Toinen kirkko valmistui kuitenkin vasta 1689 ja sen katolle ilmestyi Kirvun kukko, mistä voit lukea täältä. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kirkko todettiin rovastintarkastuksessa olevan kunnostuksen tarpeessa. Pikkuvihaa ennen kirkon todettiin myös olevan kallistunut ja vaativan pikaisia korjauksia. Korjauksia tehtiin pikkuvihan jälkeen. Kirvulaisten onneksi syksyllä 1741 aluetta ryöstelleet kasakat jättivät kirkon polttamatta vaikka aluetta muuten säälimättä tuhottiinkin. Lukuisista korjauksista huolimatta kirkko oli lopulta niin huonokuntoinen, että se määrättiin valtiovallan taholta purettavaksi 1812.
Muistoristi
Kirvun kolmas kirkko ja kellotapuli kohosivat korkealle mäelle vuosina 1815-1816 kirkonrakentaja Juhana Salosen toimiessa suunnitelijana ja rakentajana. Vanhasta kirkosta siirrettiin alttarikaide ja penkit uuteen kirkkoon. Vuosina 1873-1874 tehty suuri remontti tapahtui arkkitehti von Karmin johdolla. Myöhemmin vuonna 1905 tähän puiseen suureen kirkkorakennukseen asennettiin lämmityslaitteet ja seuraavana vuonna ikkunat. Oliko niitä entuudestaan vai ei, se ei ole tiedossani. Ihmettelen, jos niitä ei olisi ollut.
Alueen historiasta kertova laatta on muistoristin juurella
Musiikkia kirkkoon saatiin 1893, jolloin urut asennettiin paikalleen. Sisätiloja koristi myös kaksi alttaritaulua, joista vanhempaa, joka kuvasi Kristusta ristillä, säilytettiin kirkon sakaristossa. Sinne se jäi paikoilleen, kun alue jouduttiin luovuttamaan talvisodan jälkeen. Sen sijaan taidemaalari Aleksandra Såltinin maalaama kirkossa ollut alttaritaulu leikattiin irti kehyksistä ja tuotiin Suomeen. Nykyisin se on Orimattilassa, mikä toimi kirvulaisten pääsijoituspaikkana.
Porraskiviin on maalattu informaatiota
Talvisodan jälkeisenä aikana kirkko kärsi suuria vaurioita, koska rakennusta käytettiin viljamakasiinina. Urut, alttaritaulu ja penkit olivat kadonneet, kuten huomattiin 1941 suomalaisten palatessa alueelle. Kellotapulissa sijainneista kahdesta kirkonkellostakin pienempi oli pudotettu maahan ja se oli särkynyt palasiksi. Isompi kelloista oli säilynyt ehjänä ja nykyisin se on Orimattilassa, minne se tuotiin 1944. Jatkosodan aikana kirkkoa kunnostettin arkkitehti Juhani Viisten johdolla, mutta se jouduttiin luovuttamaan uudelleen syksyllä 1944.
Pitihän se päästä itsekin kuvaan
Tämän jälkeen kirkkoa ei käytetty enää kirkollisissa menoissa vaan siitä tehtiin uusille Kirvun asukkaille kulttuuritalo. Lienee ollut paikallisillekin asukkaille järkytys, kun kirkko paloi maantasalle vuonna 1978. Nyt paikalla ei ole paljoakaan jäljellä.
Kellotapuli sijaitsi kiven kohdalla
Kirkon portaat ja sokkelikiviä niihin maalattuine teksteineen on jäljellä. Lisäksi kirkon alttarin kohdalle kiinnitetty muistoristi näkyy jo kauas alueelle saavuttaessa. Valitettavasti en löytänyt muistoristin, enkä sen juurelle asennetun muistolaatan tekijää ja paljastamisvuotta. Todennäköisesti ne ovat Kirvu-säätiön ja Kirvun pitäjäseuran pystyttämät.
Kellotapulikin on saanut oman laatan
Täältä pääset katsomaan diasarjaa, mikä kertoo Kirvun kirkon historiasta. Mukana on melkoinen joukko vanhoja valokuviakin!
Enso, nykyinen Svetogorsk, on Willimiehelle tuttu kaupunki. Liki kerran viikossa ylitän Suomen ja Venäjän rajan halvan polttoaineen (40,80 ruplaa litralta) takia. Ilman näitä tankkausreissuja olisi Willimiehen reissut hyytyneet henkilökohtaiseen konkurssiin jo aikapäiviä takaperin. Samalla tavalla toimii sadat, kenties tuhannet imatralaiset ja muut lähistöllä asuvat. Vaikka matkailu onkin lyhytaikaista, niin silti se lisää tietämystä ja tuntemusta naapurimaiden tavoista ja ihmisistä. Tämä on mielestäni parasta kulttuurivaihtoa, mitä voi olla.
Keväisin suihkulähde on melko karun näköinen
Kulttuurinvaihtoa tapahtuu myös Svetogorskin ja Imatran kaupunkien välillä. Yhteistyö on tuonut tullessaan kaksoiskaupunki ajattelun, mistä on hyötyä molemmille mielivaltaisen rajan molemmilla puolilla. Lisäksi alueiden välillä on pitkä yhteinen historia ja sitä halutaan vaalia jatkossakin. Hyvä, koska tämä mahdollistaa laajemmankin kulttuurivaihdon kaupunkien ja miksei valtioidenkin välillä.
Kesällä meno on toisenlaista
Yhteistyö kaupunkien välillä alkoi 1970-luvulla Svetogorskin paperitehtaan kunnostuksella, jonka toteutti yhteistyössä suomalais-venäläinen Finstroi-yritys. Se takasi parhaimmillaan yli tuhannelle imatralaiselle työpaikan ja sitä kautta yhteistyö laajeni myös tavallisten ihmisten välille.
Tolpan huipulla on rauhankyyhky lehvä suussa
Yhteistyö on laajentunut ja tiivistynyt sen jälkeen lähes kaikille yhteistoinnan aloille kulttuurista kouluihin ja kursseista lähialueyhteistyöhön. Toiminta on vilkasta ja ilmeisesti kummallakaan osapuolella ei ole halua sitä lopettaa, joten pitäähän sitä jotain näkyvääkin saada aikaiseksi. Mikäpä parempaa kuin yhteinen muistomerkki, joka kuumina kesäpäivinä tuo iloa svetogorskilaisille lapsille suihkelähteiden muodossa. Kaiken lisäksi paikka keskuspuistossa on hyvä, joten minäkin näen sen joka reissullani Venäjän maalla.
Kesäisin paikka kerää lapsiperheet paikalle
Muistomerkin pystyttämisvuosi on itselleni epäselvä, mutta veikkaan vuotta 1997 vaikkakaan varma en ole. Ehkä joku lukijoistamme voisi valaista meitä tällä tiedolla. Myöskin sen suunnittelija on meille pimennossa....
Kesäloma, tuo kauan odotettu hetki, on koittanut! Pitkä lukuvuosi on kohta takana, kunhan kevätjuhlat hoidetaan alta pois ja edessä jokunen viikko ainakin omasta mielestäni hyvin ansaittua kesälomaa. Kaikenlaista käännettä ja koukeroa on osunut matkalle, mutta kaikesta on selvitty. Jatkossakin selviän kaikesta mikä eteeni tulee, mutta ajoittain on ottanut koville. Siksi onkin aika ladata akut ja ottaa rennosti. Samaa aion toteuttaa myös blogissani tämän kesän aikana.
Äiti ja sotilaspoika koppalakki kädessään
Tarkoitus on pitää bloggaamisessa kuukauden mittainen paussi jossain vaiheessa. Tuon ajan aion kuitenkin käyttää hyödykseni ja kierrellä pitkin ja poikin blogin kohdealuetta valokuvaamassa sekä uuteen tutkimuskirjallisuuteen perehtyen. Vielä kun jaksaisi innostua kirjoittamaan joitakin kohde-esittelyjä valmiiksi, niin syksykään ei kaiketi tuntuisi kauhean rankalta. Tosin itseni tuntien, kirjoittamattahan nuo jäävät!
Tänään en jaksa kuitenkaan sen kummempaa kohdetta esitellä kuin venäläisen patsaan Viipurista. Patsaan nimi on Muisti ja se on pystytetty Viipurin aluerahaston rahoittamana ja ilmeisesti paljastettu helmikuussa 2014. Poikkeuksellisesti tiedän tekijänkin, joka E.V. Sokolov. Patsas on sijoitettu Afghanistanin sodassa kaatuneiden muistomerkin viereen, joten aihe on melkoisen ymmärrettävä. Patsaassa äiti pitää toista kättään pienen sotilaspojan olkapäällä ja toisessa kädessä hänellä on pitkiä ruusuja. Katseet on kummallakin suunnattu kohti Afghanistanin muistomerkkiä, joten olisiko kyseessä kuvaus hautajaistilanteesta?
Jalustan muistolaatta
Lopuksi vielä hieman surua tähän kirjoituksen loppuun! Opiskelukaverini ja kollegani Valtteri, joka käyt omaa henkilökohtaista taisteluasi Kotkan keskussairaalassa, tsemppiä ja voimia sinulle selättää tuo saatanallinen tauti. Parane pian, jotta päästään kalaan Suomenlahdelle uudelleen. Minulle on aivan sama, minä kesänä mennään, kunhan mennään!!!!
Tsemppiä täältä Lappeenrannasta 3.6.2017 toivottaapi Willimies ja Willilady.
Käkisalmi on vanha kaupunki, joka on vaihtanut omistajaa vuosisatojen aikana useasti. Ruotsalaisten hallinnon aika kuitenkin päättyi suuren pohjan sodan aikana vuonna 1710. jolloin venäläiset joukot Pietari Suuren käskystä ottivat haltuunsa Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit. Operaation tarkoituksena oli laajentaa Pietarin kaupungin turvallisuusvyöhykettä. jotta hyökkäys Karjalan kannaksen kautta Pietariin ei onnistuisi.
Pietari Suuri Käkisalmen kirkon edustalla
Uudenkaupungin rauhassa 1721 vahvistettiin Venäjän ja Ruotsin välinen raja ja se tarkoitti uutta aikaa näille kolmelle kaupungille ympäristöineen. Venäläisten valloitus oli ajanut käkisalmelaiset karkuun ja vielä vuonna 1727 kaupungissa asui vain 21 porvaria. Koko 1700-luku olikin Käkisalmelle hiljaiseloa ja kaupunki menetti oikeutensa. Lopulta vuonna 1784 Katariina Suuri perusti kaupungin uudelleen hallinnollisena yksikkönä.
Vaan vielä jää epäselväksi, kuinka tämän päivän kohteemme eli Pietari Suuri on saanut Käkisalmen ortodoksikirkon edustalle oman patsaansa, minkä jalustasta löytyy seuraava teksti: "Pietari suuri. Käkisalmen rykmentin henkivartiokaarti perustamisensa ja patriarkaaliseen (?) linnoitukseen paluun 200 vuotisjuhlan kunniaksi. 1710 5/IX 1910".
Vaakunareliefi jalustassa
Ilmeisesti kupungin valtauksesta tuli 5.10.1910 kuluneeksi kaksi vuosisataa, mutta muuten osaa sanoa tekstistä yhtään mitään! Ilmeisesti tuon niminen joukko-osasto saapui tuolloin kaupunkiin tai sitten ei? Taas olisi itseäni viisaammille käyttöä....
Käännetty teksti, mikä ei silti aukea
Perinteiseen tyyliin, myös tekijä ja paljastamisvuosi ovat täysi mysteeri! Päivitys 2.7.2017: Selvisihän tämänkin kohteen mysteeri, kun lukija Anna lähetti minulle vihjeen venäjänkielisestä sivustosta. Sen jälkeen viesti piti vielä välittää assistentti Pirhoselle ja lopulta se palasi takaisin minulle, jotta voin päivittää kertomuksen faktat. Yhteistyöllähän nämä sujuvat.... Muistomerkin kivinen osa eli obeliski on pystytetty Käkisalmen kirkon viereen 8.9.1910 Käkisalmen rykmentin sotilaiden toimesta kunnioittamaan rykmentin 200-vuotisjuhlaa ja 1710 tapahtunutta Käkisalmen valtausta. Myöhemmin vuonna 1976 siihen kiinnitettiin kuvanveistäjä V.E.Gorevogon valmistama Pietari Suuren rintakuva.
