Lappeenranta / Talvisodan pommitusten muistomerkki

Melkoisen outoa kirjoittaa kohteesta, joka sijaitsee omassa kotikaupungissani Lappeenrannassa, koska viime ajat olen esitellyt kohteita kotikaupunkini ulkopuolelta. Täältähän tämän blogini matka kuitenkin alkoi ja tiedoksenne, tänne se myös tulee päättymään! Toki matkalla on vielä paljon käänteitä ja melkoisesti valokuvattavaa sekä kirjoittamista. Kaikesta huolimatta olen aina mieleltäni lappeenrantalainen ja sellaisena kaiketi tulen aina pysymäänkin. Tosin, mistä sitä tietää, minne tie vie loppuelämän aikana.

Tällä hetkellä olen ilmeisesti kuitenkin pienimuotoinen julkkis kotikaupungissani ja SaiPan peleissä sekä kauppareissuilla saan kuulla tutuilta ja tuntemattomilta, että mitä keskiaukeamapoika! Että pitikin suostua Etelä-Saimaan haastatteluun joitakin viikkoja takaperin! Julkisuuden kirot ovat kaatuneet niskaani, mutta eiköhän tästä selvitä? Ehkä olisi pitänyt aiemminkin työntää blogiani enemmän julkisuuteen ja median tietoisuuteen. No, matala profiili oli oma valintani, mutta jatkossa aion suostua herkemmin erilaisiin kosiskeluihin, joita aina ajoittain osuu kohdalleni.

Ensimmäinen saamani kuva oli kollaasi (Kuva Pia Villa, joka osoittautui entisten oppilaitteni äidiksi. Maailma on melko pieni....)

Saimaanlinnan kivenmurikka (Kuva Pia Villa)

Tämän päiväinen postaus saikin alkunsa eri tavalla kuin yleensä, koska paikallinen media sotkeutui alusta asti tähän mielenkiintoiseen kuvausreissuun. Muutama vuosi takaperin sain selville, että Lappeenrannan vanhimman kerrostalon Saimaanlinnan vintiltä löytyisi kivenmurikka, mihin olisi kiinnitetty muistolaatta. Jostain paikallisesta aviisista olin kaiketi jutun bongannut ja nyt tuli aika tehdä asialle jotain. Päätinkin pyytää kuvia tästä kohteesta sosiaalisen median kautta, koska arvelin, ettei minulla olisi pääsyä kyseisen talon vintille. Vuosien varrella olen huomannut sen, että yksityisalueilla sijaitsevat kohteet ovat haastavia!

No nyt on tämäkin kohde kuvattu ja paikallisessa aviisissa ilmoittamani julkaisupäivämäärä on tänään, joten nyt sitten siirrytään Lappeenrannan vanhimman kerrostalon Saimaanlinnan ullakolle katsomaan, mitä venäläisten ilmapommitus 15.2.1940 sai aikaan. Tuosta hetkestä on kulunut tänään päivälleen 79 vuotta. Kyseessä on siis muistomerkki, jonka Willimiehen jäljillä blogi määrittelee sotamuistomerkiksi.

Saimaanlinnan kivenmurikka (Kuva Jarmo Salo, Saimaanlinnan asukas)

Yksinäinen muistomerkki (Kuva Jarmo Salo)

Kiveen kiinnitetty muistolaatta. Jäin miettimään, että onko laatta alkuperäinen, koska näin maininnan että se olisi hopeanvärinen alunperin (Kuva Jarmo Salo)

Koko tapahtumaketju sai alkunsa 15.2.1940 kellon ollessa liki 11.00 aamupäivällä. Pakkassäässä yhdeksän neuvostopommikonetta saapui Lappeenrannan yläpuolelle. Kyseessä ei ollut Lappeenrannan ensimmäinen pommitus talvisodan aikana, mutta tällä kertaa oli tuuria rutkasti matkassa. Koneiden pudottamat pommit putosivat alueille, jotka olivat jo aiemmin saaneet osansa pommituksista. Tuona päivänä oli kuitenkin vielä edessä toinenkin pommitus ja se olisikin tuottava melkoisesti tuhoa.

Iltapäivällä yhden aikoihin kaupunkia lähestyi etelänsuunnasta noin 60 vihollispommikonetta, jotka saapuivat kaupungin yläpuolelle lentäen nykyisen Kauppakadun suuntaisesti. Samalla ne pudottivat kaupunkiin sadoittain pommeja, jotka tuhosivat melkoisesti Lappeenrannan ydinkeskustaa. Pahin osuma oli Marian kirkon vieressä sijainnut pommisuoja, joka sai täysosuman, aiheuttaen 10 ihmisen kuoleman ja 20 loukkaantumisen. Nykyisin paikalla on kaupunkilaisten hyvin tuntema Kurkipatsas. 

Toinen kohde mihin pommit osuivat pahasti, oli Kauppakadun ja Koulukadun risteyksessä ollut Osuusliike Yhtymän rakennus. Siinä sijaitsi väestönsuojelun johtokeskus ja sen suojissa oli myös väestönsuoja. Yhteensä koko kaupungissa 15.2.1940 tapahtuneet pommitukset surmasivat 18 henkilöä. Näiden lisäksi myös muutama haavoittunut menetti myöhemmin henkensä, nostaen kokonaisluvun yli 20 henkilön.

Lieneekö yksi tai useampi pommikoneista pudottanut myös ne pommit, jotka osuivat Kirkkokadulle silloisen Tapanaisen talon vastapäätä sijainneelle tontille. Täältä pommi repäisi ison kiven kohti taivaita, mistä se putosi viisikerroksisen Saimaanlinnan vintille, tuhoten kattorakenteita pudotessaan alas. Tänne kivi myöskin jäi ja hienoa, ettei kukaan halunnut sitä pudottaa alas, vaan sen annettiin jäädä vintille muistoksi tästä verisestä päivästä.

Myöhemmin tästä kivenmurikasta päätettiin tehdä muistomerkki ja siihen kiinnitettiin silloisen isännöitsijän Aimo Tukiaisen aloitteesta muistolaatta kertomaan kiven alkuperästä. Hieno teko ja lieneekö vastaavaa missään muualla Suomessa tai muuallakaan?

Etelä-Saimaan valokuvaaja virittelemässä valoja

Kiven alkuperäinen putoamispaikka lienee edessä olevan paikkauksen kohdalla

Etelä-Saimaan toimittaja Juho Maijala sai kokeilla kiven painoa. Willimies tyytyi seuraamaan sivusta.... 

Nämä kaksi pommitusta 15.2.1940 eivät olleet ainoat, jotka Lappeenranta sai osakseen talvisodassa. Yhteensä Lappeenrantaa pommitettiin 30 kertaa ja se teki Lappeenrannasta toiseksi eniten pommituksista kärsineen kaupungin Viipurin jälkeen.  Pommitukset aiheuttivat välittömästi 37 ihmisen kuoleman ja liki sata henkilöä haavoittui. Aineelliset tuhot olivat myös suuret, koska lähes 700 rakennusta tuhoutui tai sai vaurioita pommituksissa. Jos tuolloin itsenäisenä kauppalana ollut Lauritsala otettaisiin mukaan laskuihin, niin tuhot olisivat vielä suuremmat. Lauritsalan alueen 27 pommitusta vaativat lisäksi 13 ihmisen hengen.

PS. Koska sain tätä kohdetta varten kuvia talossa asuvilta henkilöiltä, ennen kuin pääsin itse Etelä-Saimaan avulla paikalle, niin muiden kuviin laitan kuvaajan nimen, mutta itse ottamiin kuviin en laita omaa nimeäni näkyviin. Kiitokset vielä kaikille niille, jotka auttoivat minua esittelemään tämän kohteen. Olette parhaita...  

Lopuksi linkit blogin julkaistujen kohteiden kohdekarttaan sekä toiseen karttaan, mistä löytyvät kohteet, joihin kaipailisin lukijoiden apua!

Säkkijärvi / Tuppuran taistelun muistomerkki

Juhani Pekkolaa on kiittäminen toisestakin itselleni mahdottomasta kuvauspaikasta. Tällä kertaa edelleen Viipurinlahdella, mutta siirrymme eiliseltä Teikarsaarelta vähän etelään, Tuppuran saarelle. Täällä käytiin kiivaita taisteluita talvisodan loppupäivinä, jolloin venäläiset yrittivät päästä Viipurinlahden ylitse Viipurin länsipuolelle Viipuri - Helsinki maantielle. Sieltä olisi avautunut mahdollisuus edetä Helsinkiin, koska pääjoukkomme olisi ohitettu koukkamalla. Samalla koko Kannaksen armeijamme olisi ollut uhattuna.

Helvetti repesi 2.3.1940 Tuppuran saarella, missä suomalaisten raskas patteri ampui kaikki ammuksensa vihollisen niskaan. Tukea tuli myös mantereen puolelta Säkkijärven Ristniemestä, mistä ainut ehjä tykki ampui 60 paukkua Tuppuran sotilaita auttaakseen. Toimista huolimatta puolustajat jäivät saarroksiin ja onnistuivat lopulta murtautumaan motista ja pakenivat jäitä pitkin lännen suuntaan. HInta taisteluista oli kova, koska puolustajat menettivät kolmanneksen miehistä.

Säkkijärvi-säätiö kunnioittikin Tuppuran taistelijoita, hankkimalla taisteluiden muistoksi muistolaatan tykkiaseman jäänteisiin 17.5.2014. Lepo- ja muistopaikan siunasi rovasti Antti Vanhanen ja paikalla piti esitelmän Taisto Puustelli. 

Tuppuran muistomerkki, jota Chromebook ei suostunut kääntämään yrityksistäni huolimatta! (Kuva Juhani Pekkola)

Muistolaatta (Kuva Juhani Pekkola)

Seppeleenlasku Tuppuran taistelijoille (Kuva Juhani Pekkola)

Virolahti / Huovarin taistelijoiden muistolaatta

Viime kesänä olin pulassa muutaman Virolahden kohteen takia ja kyselin neuvoa Virolahden Facebook-ryhmässä. Apua tuli nopeasti, koska kaikki ilmoittivat, että ota yhteyttä kunnallisneuvos Risto Rahkoseen, joka on paikallisen historian grand old man. Niinpä otin Ristoon yhteyttä ja yhdellä reissulla karautimme Williladyn kanssa hänen kotipihaansa. Ystävällisenä vanhana herrasmiehenä Risto otti meidät vaimonsa kanssa vastaan ja kuljetti omalla autollaan meidät kahdelle muistomerkille, joita emme takuulla olisi löytäneet ilman Riston apua. Olipa hän jopa patistellut ystäväänsä nuoremmuuttaan raivaamaan meille toiselle kohteelle raivaussahalla polkua perille.

Kohteet löytyivät Riston avulla ja saimmepa jopa kunnon historiapläjäyksen kuullaksemme. Lopuksi istuimme vielä tovin Riston kotosalla ja sovimme seuraavalla kerralla lähtevämme mukaan Harjun opistolle katsomaan museota, mihin hän oli hankkinut esineet. Risto, varmasti ensi kesänä käymme paikalla. Tämä on sovitttu!

Nyt talvella törmäsin uuteen ongelmaan, joka koskee erästä kohdetta Virolahdella. Kyseessä on Huovarin saari, mikä sijaitsee rajavyöhykkeellä. Kuten on jo tullut selväksi, niin en omista venettä Suomenlahdella ja rajavyöhykkeelle minulla nyt ei olisi asiaa muutenkaan. Oli taas pakko kääntyä Riston puoleen ja kysyin, että olisiko kenelläkään hänen tutullaan kuvia Huovarin saaren muistomerkistä? Parin päivän odottelun jälkeen Risto vastasi, että ota kuvat Virolahden sotiemme muistomerkit sivustolta. Hienointa tässä on se, että lupa kuvien käyttöön tuli Virolahden kunnanjohtaja Osmo Havuaholta. Pakko on esittää mitä nöyrimmät kumarrukset Virolahden kunnan suuntaan....

Huovarin saaren muistomerkki (Virolahden sotiemme muistomerkit-sivusto)

Johan tässä on jaariteltu, joten siirrytäänpä Huovarin kallioluodolle, joka sijaitsee rajavyöhykkeellä. Tämä pieni kallioluoto oli talvisodan loppuvaiheessa kiivaitten hyökkäysten kohteena. Vihollinen teki kaikkensa päästäkseen Suomenlahden jäitä pitkin pureutumaan mantereelle puolustajien selustaan. Aamuhämärissä 4.3.1940 vihollinen aloitti leveällä rintamalla hyökkäyksen jäitä pitkin heikkoja suomalaisjoukkoja vastaan. Yksistään Huovarin saarta vastaan vihollinen keskitti arviolta 2000 sotilasta! Vaikka läheisistä linnakkkeista ammuttiin vihulaisen niskaan kranaatti poikineen, niin Huovarista oli pakko luopua.

Vallattuaan Huovarin, venäläiset jatkoivat hyökkäystä kohti läheistä Kinnarinsaarta, minkä puolustuksesta vastasi 32 virolahtelaista sotilasta. Puolustajien päättäväisyys pakotti viholliset vetäytymään ja siinä auttoi ansiokkaasti Pukkion linnake kanuunoillaan ja kävipä ilmavoimammekin seitsemän hävittäjän voimin aiheuttamassa venäläisille tappioita jäätiköllä. Tämän jälkeen he yrittivät vielä uudelleen vallata Kinnarin, mutta epäonnistuivat. Hyökkäys päättyi vetäytymiseen ja samalla he myös vetäytyivät Huovaristakin, palatakseen valloituspuuhiin 9.3.1940, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tähän sotatapahtumat Virolahden jäätikkölakeuksilla päättyivätkin. Olihan sotakin valmis vaihtumaan rauhanaikaan 13.3.1940.

Huovarin ja Kinnarin saarten taistelijoiden muistolaatta paljastettiin elokuussa 1994 Virolahden sotaveteraanien toimesta.  

Muistolaatta (Virolahden sotiemme muistomerkit-sivusto)

Pyhtää / Kaunissaaren tulenjohtotornin muistolaatta

Vähän aikaa takaperin kuvittelin, että olisin saanut jo kaikki Pyhtään kohteet esiteltyä, mutta näköjään ainahan sitä voi haaveilla! Kun kysyin Haminan Facebook-ryhmäläisiltä apua muutamaan kohteeseen, niin Milja ja Asko Ahola lähettivät kuvia Pyhtään Kaunissaaresta, mistä löytyy vanha rannikkotykistön tulenjohtotorni. Kuinka sattuikin, niin kyseiseen torniin on kiinnitetty myöskin muistolaatta kertomaan tornin menneisyydestä. Eihän siinä mitään, pakkohan se on kuvat julkaista, kun sattuvat olemaan oikein blogin kohdealueellakin!

Rikaman saapas, Kaunissaaren tulenjohtotorni (Kuva Milja ja Asko Ahola)

Täältä kauniissa Kaunisaaressa sijaitsee eversti Johan (Jussi) Lambert Rikaman suunnittelema tulenjohtotorni, joka oli maamme ensimmäinen kantalinnoitettu tulenjohtotorni. Sen valmistumisvuotta en tiedä, mutta lempinimen se on saanut. Se on Rikaman saapas, ilmeisesti ulkomuotonsa takia.

Laatta tornin seinässä (Kuva Milja ja Asko Ahola)

Muistolaatan on päräyttänyt tulenjohtotornin seinään kiinni Rannikkotykistösäätiö ja Kotkan rannikkoalueen perinneyhdistys. SItä en tosin tiedä, että koska se on tornin kupeeseen kiinnitetty?  

Virolahti / Suuri-Pisin kalliokaiverrukset

Suomenlahden saaristossa on monia kiinnostavia paikkoja, joissa haluaisin käydä. Ajanpuutteen vuoksi niissä käyminen saattaa lähivuosina olla mahdotonta, mutta kuvia katselemallakin voi päästä lähelle menneisyyden kaikuja, jotka niistä huokuvat. Etenkin tämänkertainen kohde luo liki kaksisataavuotisen aikajanan historiallisille tapahtumille.

Kyseessä on Suur-Pisinsaari, mikä sijaitsee Virolahden kunnan alueella lähellä Suomen nykyistä rajaa. Aikoinaan kun merien kulkureittien myrskyt pakottivat alukset uppoamisen pelosta hakeutumaan suojaan saariin, niin paikalla piipahti jopa kuninkaallisia vieraita. Vuonna 1777 Ruotsin kuningas Kustaa III oli aluksineen matkalla Pietariin, kun he joutuivat hakeutumaan turvaan Suuri-Pisin saarelle.  Ilmeisesti aikaa tappaakseen matkalaiset hakkasivat rantakallioon kuninkaan vaakunan ja päivämäärän 14.6.1777. Ainakin muisto vierailusta on kestänyt ajan hammasta!

Kestävä muisto Kustaa III vierailusta (Kuva Ossi Rautamies)

Vaan ei kalliokaiverrukset näihinkuninkaallisiin koukeroihin jää, vaan lisääkin löytyy.Tosin vähän tuoreampia. Jatkosodan alussa näet Suuri-Pisillä oli tukikohta, jossa toimi rannikkotulenjohdon apupiste. Miehistönä oli tulenjohtoryhmän lisäksi myös konekivääriryhmä. Elokuun puolivälissä 15.8.1941 venäläiset kuitenkin nousivat maihin Suuri-Pisiin ja yllättivät saarella olleet suomalaiset. Kiivaat taistelut johtivat usean suomalaisen kuolemaan ja heidän nimensä onkin ikuistettu Suuri-Pisin rantakallioon ja kohteen paljastaminen ja muistotilaisuus pidettiin 15.8.1961, jolloin tuli kuluneeksi 20 vuotta saarella käydyistä taisteluista.

Suuri-Pisin kalliokaiverrukset löytyvät täältä (Kuva Ossi Rautamies)

Suuri-Pisin sankarivainajien nimet kalliossa (Kuva Ossi Rautamies)

Sama kuin edellä (Kuva Ossi Rautamies)

Virolahden sotaveteraanit vastaavat paikasta, poistaen sammalta kalliolta, jos tarve niin vaatii.

Säkkijärvi / Vilajoki 1555

Hommasin viime suvena pojalleni Venäjän viisumin, vaikka hän olisi päässyt Futiksen MM-kisojen varjolla loppuvuoden ajaksi Venäjälle. Pelattiin varman päälle, että ei jää kisat näkemättä. No kisathan nähtiin ja Pietarin kohteet julkaistaan joskus, mutta koska kävin poikani kanssa muillakin reissuilla, niin tämä on yhden niistä satoa. Kävin näyttämässä poitsulle, että mistä se äitini puolen suku on tänne Lappeenrantaan siirtynyt ja silloinhan matka vie Säkkijärven Suurpäälän kylään. Nyt on mummon talon rauniot nähnyt poikanikin ja kaiken muunkin näkemisen arvoisen Säkkijärveltä. Hienoa, että poikani on edes hivenen kiinnostunut omista juuristaan.

Willimiehen työpäivä. Autolla kohteelle, kuvat ja pois....

Paluumatkalla kurvasimme isolta valtatieltä Baltiyetsiin eli entiselle Vilajoelle, joka on samaa Säkkijärven tannerta kuin Suurpääläkin. Juuri ennen entistä Vilajoen kylää löytyi muistomerkki, mitä olimme etsimässä! Vihjeen olin saanut joltakin lukijaltamme, mutta en muista keneltä? Arvelen, että kyseessä oli Säkkijärviseuran Toni Näppi, mutta voin olla väärässäkin....

Muistomerkki on aivan tien laidassa

Vilajoen kylä mainitaan teksteissä ensimmäisen kerran vuonna 1555

Muistomerkin paljastamisvuotta en tiedä, mutta olen lähes satavarma,että se on venäläisten Baltiyetsin asukkaiden tekosia. Hienoa, että kylän menneisyyttä muistellaan ja on onhan siinä Venäjän kaksipäisen kotkan lisäksi Karjalan vaakuna!!!! 

Kouvola / JR8 Ukonpaasi

Se on juhlapäivä! Tänään on töistä vapaata! No syynä on oman pojan armeijan valapäivä. Poitsuhan aloitti jokunen viikko takaperin oman inttipalveluksensa Vekaranjärven varuskunnassa. Isäukkohan suoritti oman inttinsä aikoinaan Uudenmaan rakuunapataljoonassa, mutta tätä vaihtoa ei enää pojalleni ollut tarjolla. Edessäni on siis jo toinen visiitti kuukauden sisällä Vekaranjärvelle, koska kävin jokunen viikko takaperin lähimpienpäivänä katselemassa paikkoja. Tuolloin myös muutama kuvakin tuli räpättyä muistomerkeistä.

Nyt minun ei tarvitse miettiä Vekaranjärven kohteiden kuvaamista, koska olin viime viikolla yhteydessä Eero Mattilaan, joka julkaisi vuonna 2017 teoksen Kouvolan sotamuistomerkit. Sain häneltä myös luvan julkaista Vekaranjärven varuskunnan muistomerkkikuvat. Kiitos tuhannesti Eero ja lupaan ilmoitella sinulle, jos vastaani tulee sinulle tuntemattomia muistomerkkejä Kouvolan alueelta! Itse ainakin löysin teoksestasi 21 uutta kohdetta, missä aion huhtikuun aikana käydä paikan päällä....

Julkaisuni talviset kuvat ovat minun ottamiani, mutta komeampi kesäinen kuva on Eeron nappaama. 

JR8 Ukonpaasi 12.1.2019

Tänään vuorossa JR8 Ukonpaasi. Tämä muistomerkki onkin melkoinen mörssäri, koska sillä on painoa 20 tonnia! Muutenkin muistomerkki on tyylikäs, koska siinä on käytetty Kurun mustaa graniittia, jonka siirtäminen olikin hikinen urakka. Siirtomatka oli Marjoniemen junapysäkiltä Kouvolan kasarmialueen kentän keskelle, missä kaksi varusmiestä veistivät kivenlohkareesta muistomerkin Kaarlo Kivisen suunnitelman mukaisesti vuonna 1953. Valmishan siitä tuli varusmiesten toimesta ja muistomerkki paljastettiin 27.6.1953.

JR8 lakkautettiin 1952 

Aloite muistomerkin pystyttämiseen lähti kenraalimajuri Pietari Autilta ja muistomerkki päätettiin pystyttää jalkaväkirykmentti 8 muistoksi, koska vuoden 1952 alussa selvisi, että rykmentin nimi muuttuisi joulukuussa 1952 5.prikaatiksi. 

Muistomerkki kuitenkin siirrettiin Vekaranjärvelle, minne JR8:n perillinen Karjalan prikaati oli jokunen vuosi aiemmin kokonaisuudessaan siirtynyt. Paljastustilaisuus pidettiin prikaatin vuosipäivänä 6.5.1980, jolloin JR8:n perinnetoimikunta luovutti muistomerkin Vekaranjärvelle prikaatin hoidettavaksi. 

Ukonpaadessa on kelohongan korkokuvio ja rykmentin sodan aikainen tunnus (Kuva Eero Mattila)

Säkkijärvi / Teikarin taistelun muistomerkki

Taas kerran on pakko jakaa kiitosta blogin lukijoille, jotka omilla valokuvillaan auttavat minua saamaan tämän urakkani päätökseen. No, tiedän jo tässä vaiheessa, ettei tämä työ tule päättymään osaltani koskaan, onhan tästä tullut niin olennainen osa vapaa-aikaani ja tyydyttäähän tämä omaa kulkurin viettiäni. Silti on vaan niin paljon paikkoja, jonne en yksinkertaisesti pääse tai perille on vaikea päästä. Lisäksi uusia muistomerkkejä tuntuu löytyvän jatkuvasti, joten tiedän jo nyt, etten ikimaailmassa kykene esittelemään kaikkia muistomerkkejä. Tällaisia kohteita tuntuu olevan menetetyn Karjalan alueella vaikka kuinka paljon....

Hienoa, että meille suomalaisille tärkeitä paikkoja on muistettu muistomerkein ja -laatoin. Niitä tuntuu löytyvän mitä erikoisimmista paikoista ja mitä erilaisimpia asioita kunnioittaakseen. Osa laatoista on kiinnitetty mummon kotitalon kivijalkaan, metsittyneille hautausmaille on pystytetty ristejä ja mikä parasta, näitä paikkoja käy topparoikka Suomesta saakka hoitamassa. Tällaiseen hommaan haluan itsekin mukaan, kunhan saan hankittua itselleni lisää vapaa-aikaa eli sitten kun blogini ei ole enää aktiivisesti päivittyvä. Siihen on toki vielä aikaa.

Teikarin taistelun muistomerkki (Kuva Juhani Pekkola)

Onnekseni tämän päivän julkaisuun sain apua usealta lukijalta, joiden nimet mainitaan kuvien yhteydessä. Kiitokset teille tuhannesti ja kuka ties joku kesä se Säkkijärvi-säätiön matka asumattomalle, luonnontilaiselle ja rauhoitetulle hauta-alueelle Teikarille vielä onnistuukin? Valitettavasti kesä 2019 tulee tuon matkan suhteen liian aikaisin. Reissuni vievät muille Karjalan alueille.

Teikararsaaren tai Teikarin taistelu käytiin heinäkuun alkupäivinä 1944. Itselleni tämä taistelu on jäänyt melkoisen tuntemattomaksi ja oikeastaan kaiketi vasta tämän blogini aikana olen törmännyt tähän saareen. Tosin säkkijärveläiset isovanhempani kyllä muisteloissaan kertoivat paikasta, kuten läheisestä Tuppurastakin. Itse olen paremminkin tutustunut Suurpäälän kylän ja Säkkijärven kirkonkylän tienoisiin. 

Saarelle on julistettu hautarauha n.2000 haudatun sotilaan johdosta (Kuva Juhani Pekkola)

Koska en ole sotahistorioitsija ja aikani ei riitä perehtymään eri joukko-osastojen liikkeisiin sodissamme, jätän taistelukertomuksen Teikarin taisteluista pois. No en sentään kokonaan, koska tämän linkin takaa löytyy tietoa näistä taisteluista. Itse keskityn enempi muistomerkin tietoihin.

Taisteluista muistuttaa ruostunut kypärä ja seppeleet (Kuva Juhani Pekkola)

Teikarin taisteluiden muistomerkki paljastettiin 9.6.2000 ja paikallaoli mitä arvokkainta vierasväkeä. Venäjän armeija kuljetti kahdella laivalla suomalaisia ja venäläisiä sotaveteraaneja, merisotilaita ja paikallisia isokenkäisiä Teikariin. Samoille laivoille mahtui mukaan myös entisiä Teikarin asukkaita sekä patsastoimikuntaan kuuluvia Rannikkojääkärikillan edustajia. Koska koolla oli arvovieraita, niin ennen laivoihin nousua Uuraassa pidettiin jopa paraati.

Aloite muistomerkin pystyttämiseen oli tullut Viipurin kaupungilta, joka halusi Teikariin muistomerkin. Niinpä se pystytettiin entiselle Huovilan tontille ja sen paljastamisesta vastasivat Suomen ja patsastoimikunnan edustajana Paavo Teikari ja venäläisten edustaja Nikolai Kukoverov. Tuo päivä eli 9.6.2000 olikin yli kolmevuotisen projektin huipentuma, joten ei liene ihme, että paljastustilaisuudessa pidettiin puheita sekä suomeksi että venäjäksi. 

Taisteluromua (Kuva Matti Parikka)

Teikarin rantaa(Kuva Pirjo Rajakangas)

Teikari (Kuva Pirjo Rajakangas)

Menneitä jäänteitä (Kuva Pirjo Rajakangas)

Muistomerkin juurella on joskus ollut kypärä poikineen (Kuva Pirjo Rajakangas)

Säkkijärvi / Teikarin taistelijoiden muistolaatta

Eilen koulumme pitkäaikainen vahtimestari Teuvo Pöllänen vetäytyi eläkepäiviä viettämään ja se miehelle sallittakoon. Teuvohan on jo vuosia ollut koulumme Puuha Pete ja kaiken lisäksi vuosien varrella muuttunut myös todella hyväksi ystäväkseni. Niinpä lienee syytä onnitella Teuvoa näin bloginkin välityksellä, koska eilen en ollut paikalla kunnioittamassa hänen viimeistä työpäiväänsä ja hanskojen ripustamista viimeisen kerran naulaan. Vaan ei huolta Teuvo, Willimies ja Willilady saapuvat ensi lauantaina puolukkamehun kera eläkekahveillesi. Saattaapi tuota jotain muutakin tuotavaa olla, joten muista putsata lahjapöytä valmiiksi!

Kaverit katoaa. Maanantaina Matti ja tiistaista eteenpäin Teuvon vitsejä ei enää kuule duunissa

Vaan muistomerkkejähän tässä pitäisi esitellä, eikä Teuvolle ole sellaista vielä tekeillä, joten mennään huomisen tapaan Teikarin tai Teikarsaaren tanhuville. Huomenna on esittelyssä Teikarin taistelijoille pystytetty muistomerkki, mutta tänään on paikallisten entisten asukkaiden sekä aseveljien paljastama muistolaatta samoille taistelijoille. Muistolaatta on kiinnitetty isoon kivenlohkareeseen Teikarsaaren Mäkkalliolle. Sen tarkkaa paikkaa en tiedä, mutta jos joku sitä pääsee tälle asumattomalle saarelle katselemaan, niin eiköhän se sieltä löydy!

Muistolaatan paljastamisvuosi on minulle tuntematon (Kuva Juhani Pekkola)

Laatta on tässä kivessä (Kuva JuhaniPekkola)

Taisteluromua (Kuva Juhani Pekkola)

Muistolaatan paljasti Rannikkojääkäripataljoonan Perinneyhdistys 7.7.1994 ja sen toteutuksesta vastasi Teikarin taistelija Viljo Aroniemi.

Lappeenranta / Leijonakannet

                                                           Lennä,Nykäsen Matti

Eilen maanantaiaamuna kuulimme surullisen uutisen. Nykäsen Matti, maailman kaikkien aikojen mäkikotka on laskeutunut viimeisen kerran mäkimonttuun. Kuolema on aina traagista, mutta tällä kertaa tuo osui Willimiestä vyön alle. En tuntenut Mattia vielä viisi vuotta takaperin, mutta koska muutimme kumpikin Joutsenoon tuolloin samaan aikaan naapureiksi, niin sen jälkeen olen tutustunut häneen. Aina kun olemme keskustelleet, niin olen oppinut tuntemaan miehen, joka osaa mukava ja leppoisa juttumies, eikä muistuta ollenkaan noita viime vuosikymmenien lööppien miestä.

Matin kotikatu 4.2.2019 klo 20.25. Joka talon portilla paloi kynttilät. Matista tuli nopeasti Joutsenon oma poika 

Mitäpä muuta Willimies voi sanoa, kuin että lennä, Nykäsen Matti. Pilvenreunalle on matkaa, mutta sieltä löytyy sinun paikkasi. Oman sutkautuksesi mukaisesti, tekemätöntä ei saa tekemättömäksi....

Koska Matti oli oikea leijonien leijona, niin julkaisenpa kohteen Lappeenrannasta vaikka tarkoitukseni oli säästää näitä blogin päätökseen. Koska aina joskus odottamatonta sattuu, niin kyllähän tähän kohtaan sopii leijona-aiheinen kirjoitus. No, lyhythän tästä tulee....

Lappeenrannan energialaitos hankki syksyllä 2017, Suomen itsenäisyyden juhlavuotena, parikymmentä uutta kaukolämmönkaivojen kantta. Lisäksi niistä löytyy aivan hemmetin upea leijonakuvio! Niistä tulikin hetkessä kuuluisia lehtijutun takia ja kaupunkilaiset alkoivat bongailemaan niitä. Koko kaupungista kyseisiä kansia löytyy reilu 1000, joten parinkymmenen leijonan löytäminen niiden seasta ei ollut helppo juttu. Etsimistä riitti ja onnelliset löytäjät jakoivat kuvia sosiaalisessa mediassa.

Helkatin komea. Joutsenoon voisi hommata yhden kotkakuvioisen.....mäkikotkan!

Hotelli Patrian nurkalta löytyy jopa kaksi kappaletta leijonia

Willimies löysi niistä muutaman ja tässä kuvat niistä. Mielestäni hemmetin hieno idea Lappeenrannan kaupungilta. Tällaisia piristäviä juttuja kaipailisin lisää.....no, onhan se vähän fifty-sixty tällaisena surun hetkellä. Suomi menetti koko kansan sankarin ja saimme tilalle Leijonakannet. Ehkä työnantajani Lappeenrannan kaupunki voisi hommata tänne Joutsenoon yhden Matin kuvalla varustettuna. Tulisi vähän säpinää näillekin nurkille

Suojärvi / Hyrsylän ortodoksinen kalmisto

Viime suvena istuin assistentti Pirhosen Lada Nivan epämukavalla penkillä kolme päivää, kun kiertelimme Laatokan Karjalassa. Tuo reissumme tulee kohteineen esittelyyn tämän kevään aikana, mutta ihan joka paikkaan mekään emme kerenneet. Entisen Hyrsylän mutkan alueen ohitimme, koska tuolloin tiedossani ei ollut mitään kohdetta alueella. No, jälkikäteen selvisi että olisihan siellä toki ollut, mutta onneksi Pihlajamäen Veijo tuli avukseni omilla kuvillaan.

Ennen talvisotaa Suojärven Hyrsylä oli uskonnoltaan täysin ortodoksista aluetta. Monen siviilin kohtalona oli joutua sodan ensimmäisenä päivänä sotavangeiksi ja heidät vietiin sotavankeuteen suurelle Venäjän maalle. Vankeudesta palattuaan sodan jälkeen he pääsivät palaamaan takaisin Hyrsylään kotikonnuilleen, missä heitä odotti kammottava näky.

Taistelut olivat hyrskynneet Hyrsylän kylän läpi ja heidän oma kirkkonsa ja kalmistonsa olivat tuhoutuneet taisteluiden melskeissä. Itse asiassa venäläiset olivat kaivaneet taisteluhautoja kalmiston halki ja paikka tuhoutui pahasti. Nykyisin alue on harvaan asuttua ja kalmiston alue on metsittynyt pahasti luonnon vallattua aluetta takaisin itselleen. Paikalla kuitenkin käy yhä suomalaisia pitämässä Hyrsylän kalmistosta huolta ja on kunnostanut aluetta. Tästä työstä täydet pinnat, koska pelkkä paikalle pääsy vaatii maastoautoa!

Kiitokset myös Veijo Pihlajamäelle lähettämistäsi kuvista. Toivottavasti niistä on iloa sellaisillekin hyrsyläläisille, jotka eivät paikalle pääse.... 

Hyrsylän kalmisto on saanut oman laatan vuonna 1994 (Kuva Veijo Pihlajamäki)

Hyrsylän kirkko tolppaan kiinnitetyn runon takana (Kuva Veijo Pihlajamäki)

Kirkon alttarin kohdalle on asetettu risti (Kuva Veijo Pihlajamäki)

Osa risteistä on vanhoja (Kuva Veijo Pihlajamäki)

Laatta näyttää uudelta (Kuva Veijo Pihlajamäki)

Santran kivi on säilynyt (Kuva Veijo Pihlajamäki)

Kirkon paikka (Kuva Veijo Pihlajamäki)

Veijon kaverin kartta alueesta (Kuva Veijo Pihlajamäki)

Hyrsylän kalmiston muistomerkki (Kuva Marina Ulina)

(Kuva Marina Ulina)

Alueella on vielä asutusta, tosin vähän (Kuva Veijo Pihlajamäki)

Kuolemajärvi / Kuolemajärven kirkon ja sankarivainajien muistomerkit

Kesä 2016 reissu Kuolemajärvelle ja minut käännytettiin tylysti portilta pois! Sama tapahtui kesällä 2018, joten annoin periksi Kuolemajärven kirkon alueelle pääsemisen suhteen. Tällä luonnonkauniilla paikalla on näet nykyisin yksityisessä omistuksessa oleva leirikeskus ja koska en ollut varannut majoitusta alueelta, tuskin olisi ollut mahdollistakaan, niin tämän kohteen kuvaaminen osoittautui mahdottomaksi. Ei tosin aitojen ja vihaisten koirien takia ollut aivan ensimmäinen kerta. Toivottavasti kuitenkin viimeinen.....

Koska alueelle pääsy epäonnistui kahdesti, niin en viitsinyt enää hakata päätäni alueen portinvartijan tiukkaan asenteeseen, joten aloin bongailemaan netin syövereistä valokuvianäistä muistomerkeistä, koska tiedän entisten kuolemajärveläisten pääsevän alueelle ainakin kerran vuodessa muistelemaan menneitä aikoja ja kadonnutta hautausmaata ja kirkkoa. Niinpä otin yhteyttä Tytti Sokura nimiseen henkilöön ja sain häneltä valokuvia muistomerkeistä. Kuten Tytti jo lähettäessään kertoi, niin kuvat eivät ole parasta laatua. Siksi toivonkin saavani lukijoilta kuvia Kuolemajärven muistomerkestä, joita on kolme kappaletta. Minulla on niistä kuvia vain kahdesta, jotka julkaisen samalla kertaa!

Minä päivitän tähän postaukseen saman tien uudet kuvat, jotka suinkin saan lukijoilta! Nyt on tilaisuutesi päästä vaikuttamaan blogin sisältöön....

Kuolemajärven seutu oli jo 1300-luvun alkupuolella osa Äyräpään eli Pyhäristin (Muolaan) seurakuntaa. Vuonna 1445 Kuolemajärven alue liittyi Uudenkirkon pitäjään ja kirkko matka vaihtui Uudellekirkolle. Ensimmäinen maininta itsenäisestä seurakunnasta, tosin Uudenkirkon kappelina, on vuodelta 1619. Aluksi kappelia nimitettiin Haltialahdeksi(Hatjalahti) ja sen kirkot pyhitettiin Pyhälle Katariinalle. Lopulta Kuolemajärvestä tuli oma itsenäinen kirkkoherrakunta vuonna 1863 ja sai seuraavan vuoden vapunpäivänä ensimmäisen kirkkoherransa. 

Kuolemajärven kirkko syksyllä 1941 (SA-kuva)

Kuolemajärven kirkko syksyllä 1941 (SA-kuva)

Kappeliaikana Kuolemajärvellä toimi kaksi kirkkoa, joista tiedot puuttuvat, mutta toisen niistä on arveltu sijainneen Hietaniemessä. Sen sijaan vuonna 1752 rakentamaan aloitetusta kirkosta, joka vihittiin käyttöön 1760 on säilynyt enemmän tietoa. Purettiinhan se vasta vuonna 1901, jolloin sen läheisyyteen rakennettiin viimeiseksi jäänyt kirkko. Arkkitehti Lauri Stenbäckin suunnittelema graniittinen kirkko valmistui Kuolemajärven niemelle vuonna 1902. Kirkonkelloja kellotornissa oli kolme kappaletta, jotka kaikki katosivat talvisodan aikana. Jatkosodan vuosina kirkkoon kerittiin hankkimaan kaksi uutta kelloa, mutta 1944 evakkomatkalle lähdettäessä ne jäivät Kuolemajärven juna-asemalle. 

Kirkko vaurioitui pahointalvisodan aikana, tosin seinät jäivät pystyyn. Kirkkoa ei korjattu sotavuosina ja lopulta neuvostoliittolaiset tuhosivat kirkon ja sitä ympäröineen hautausmaa-alueen maan tasalle. Nykyisin alueella on siis yksityinen leirikeskus, minne ei tunnu tavallinen tallaaja pääsevän.

Sen sijaan entiset kuolemajärveläiset ovat pystyttäneet alueelle kolme muistomerkkiä, joille pääsee, jos vierailusta on sovittu etukäteen.

Kuolemajärven sankarivainajien muistomerkki vuodelta 1999(Kuva Tytti Sokura)

Kuolemajärven kirkon ja hautausmaan muistomerkki (Kuva Tytti Sokura)

Jos sinulla on kuvia Kuolemajärven muistomerkeistä, joita on kolme kappaletta samalla alueella, niin otan kuvat julkaistavaksi enemmän kuin mielelläni. Kuvat voi lähettää osoitteeseen willimiehenjaljilla@gmail.com. Kiitos etukäteen!