Willimies on historiaan jo nuorena hurahtanut lappeenrantalainen, jonka retket johtavat muistomerkeille, historiallisille paikoille ja luonnonnähtävyyksien äärelle. Matkat alkoivat vuonna 2012 Lappeenrannasta ja jatkuivat kaikkialle Etelä-Karjalaan. Nyt uusina aluevaltauksina ovat Kymenlaakso ja luovutettu Karjala. Suuruudenhulluna tyyppinä Willimies ja assistentti Willilady aikovat kuvata alueiden kaikki merkittävät kohteet.
Vuorossa yksi sankarihautausmaa lisää, mutta tällä kertaa siirrymme Etelä-Karjalan länsilaidalle Luumäelle. Kirkon läheisyydestä löytyy vanha hautausmaa ja tien toiselta puolelta Saksalan sankarihautausmaa, mikä on päivän kohteemme. Vieraillessamme täällä oli kesän kuuminta aikaa ja sen takia alueen istutukset eivät pääse väriloistossaan täysin esille. Me kaikkihan muistamme viime kesän kuivat kaudet...
Saksalan sankarihautausmaa
Lakastuneen nurmen alla makaa luumäkeläisiä sankareita, jotka osallistuivat osaltaan pitämään Suomen itsenäisenä valtiona. Hieno juttu, mistä meidän kaikkien on oltava kiitollisia. Elintasomme tuskin olisi muuten nykyistä luokkaa, että voimme ylläpitää muutaman sadantuhannen suuruista työvoimareserviä kotosalla. tuskin nämäkään miehet tällaisen nyky-Suomen puolesta taistelivat? Heidän sukupolvensa arvosti työntekoa ja varmasti kannustaisivat meitä käärimään taas hihamme ja laittavan maamme asiat kuntoon.
Lisäksi ihmetyttää, että miksi he ovat saaneet muistomerkikseen tai sankaripatsaaksi Ilmari Wirkkalan suunnitteleman monumentin, joka omien poikieni mielestä muistuttaa avaruusmiestä? Kieltämättä yhdennäköisyyttä on...
Ilmari Wirkkalan sankaripatsas.... avaruusmies!
Päivitys 8.2.2018 Wirkkalan tekemä lumipukuinen sankaripatsas on paljastettu 29.6.1941. Ilmeisesti siihe non jälkikäteen lisätty jatkosodan vuodet.
Kolmas Nainenkin toivoo että olisimme oppineet jotain "Kerro, missä viisaaksi tullaan"
Lisää sankarihautoja Parikkalasta, mutta tällä kertaa Parikkalan kirkon kirkkopihalta. Vähän edellisen toistoahan tämä on, mutta kyllä nämäkin ansaitsevat tulla esitellyiksi muiden viime sotiin liittyvien kohteiden joukossa. Harras toiveeni on, ettei Suomeen enää koskaan tarvitsisi vastaavia sankarihauta-alueita perustaa eikä laajentaa nykyisiä. Toivottavasti rauhan aika jatkuu...
Parikkalan sankarihautausmaa
Tämäkin Parikkalan sankarivainajien hautausmaa on hyvin hoidettu ja täällä muistetaan myöskin kunnioittaa sankareita, joita tänne on haudattu kaikkiaan 313 viime sodissa kaatunutta. Parikkala kantoi siis suuren uhrin isänmaan vapauden puolesta.
Uukuniemen sankarihaudoilla on hyvä pohtia Kolmannen Naisen tavoin "Elämän tarkoitusta"
Viime suvena kiertelin melkoisesti Williladyn keralla Etelä-Karjalassa kuvaamassa mielenkiintoisia kohteita. Ehkä tässä kohtaa lieneekin paikallaan kiittää Williladyä mukavista retkistä ja hetkistä näiden muistomerkkien sekä luontokohteiden bongaamisessa. Hauskaahan tuo oli, vaikka nyt matkat ovatkin loppuneet talven ajaksi. Kiitokset, suorastaan jättikiitokset! Ehkä lienee tässä kohtaa myös aiheellista varoittaa, että palkattoman assistenttisi virka on päättynyt. Ensi kerralla saanen tarjota edes pöperöt?
Uukuniemen sankarihautausmaa kesällä 2013
Yksi näistä retkistämme suuntautui Uukuniemen kirkolle, mikä oli lähes kauimmainen kohde missä piipahdimme. Kirkon pihamaalta löytyi aivan upea sankarihautausmaa. Minusta on ihailtavaa, että täällä Uukuniemelläkin vainajien muistoa kunnioitetaan ja alue on hyvin hoidettu. Kiitokset siitä ja kunnia sankareille.
Kuka lienee tehnyt tämän?
Mitään tietoa en suuremmin osaa kertoa, kuten en edes paikalla olevasta punaisesta graniitista tehdystä rististä. Sen jalustasta löytyy teksti "Rauha teille" ja sen juurelle on haudattu kesällä 1941 Ristlahden taisteluissa kaatunut sotilas, joka on jäänyt tunnistamattomaksi.
Tuntemattoman sotilaan hautakivi ristin juurella
Ylen Elävästä arkistosta löytyy kuitenkin uukuniemeläisen sotaveteraanin muistelut, joita voit kurkata täältä.
Onpa ollut melkoista röykytystä viimeiset viikot, joten videon tsipaleen sanoitus on melkoisen kohdalleen osuva. Ajoittain on näet tuntunut, ettei tästä elosta selviä 24 tunnin vuorokausilla, vaan muutaman tunnin jatkoaika pitäisi saada joka päivä. No näillä eväillä sinnitellään eteenpäin, mutta edes tämä "downshiftaus" tauko ei tunnu riittäneen. Onhan tässä ollut kaikenlaista jännitettävää ja säätämistä ilmassa! Uutta duunia en tosin saanut, mutta muuten suttaa tosi hyvin. Moni asia on toki vielä vaiheessa, mutta nekin selvinnevät aikanaan? Eikös se ole niin, että elämässä pitää pyrkiä eteenpäin, eikä jämähtää paikalleen? Vielä kun tietäisi, että mihin tässä elämässä tähtäisi.... Mielessä on pyörinyt ajatuksia, että haen jostain tehtaasta trukkikuskin paikkaa, ryhdyn yrittäjäksi tai aloitan elämän leppoistamisen ryhtymällä päätoimiseksi työttömäksi ja alan vetää vapaaehtoistyönä jotain harrastekerhoa. Aika näyttää tapahtuuko mitään, mutta elämän onnellisuus tuskin on rahatukusta kiinni, vaan siinä on muitakin arvoja.
Nyt kun kuitenkin olen palannut näppäimistölle aikomuksenani painaa tämä projekti loppuun saakka, niin aion muuttaa tyyliä. Koska aiemmin olen kirjoitellut mitä sattuu, niin tulevaisuudessa aion kirjoitella milloin sattuu...huvittamaan ja kerkeämään. Pakkohan tätä julkaisuvauhtia on vähän jarrutella, että kerkeän tehdä muutakin kuin käydä töissä, SaiPan peleissä ja viettää laatuaikaa soffalla selälläni kirjuuttelun lisäksi. Lisäksi pikkujoulukausi on pahimmoillaan ja niitähän riittää tälle vuodelle. Ensi perjantaisista työmaan pikkujouluista se alkaa ja jatkuu tasaisena virtana siitä eteenpäin. Unohtaa ei voi myöskään paria rock-iltaa ja muita juhlia, joita niitäkin on joulukuun kalenteriin merkitty jokunen. Vaikka julkaisuaikataulu muuttuu nyt säännöllisen epäsäännölliseksi, niin vuoden 2014 aikana blogi tulee päättymään. Nykäsen Matin sanoin: Se mikä on varmaa, on täysin varmaa! Tosin vielä ei olla lähelläkään päätöstä, joten jatketaanpa matkaa. Aloitetaanpa Parikkalan luonnonkauniin soraharjun päältä.
Harjun juurelta löytyy opaskyltti
Parikkalan Harjulinnan takana on ollut jo yli neljänkymmenen vuoden ajan muistomerkki laatokan puolustajille. Monta käännettä on osunut tämän muistomerkin kohdalle. jos haluat lukea tarkan selostuksen, niin se löytyy täältä. Minä sen sijaan lyhentelen tämän talvisotaan viimeisiin päiviin liittyvän tarinan. Päivää ennen Moskovan rauhan mukanaan tuomaa tulitaukoa ennen, neuvostojoukot yrittivät valloittaa Uuksalonpään aluetta suomalaisilta, saadakseen huoltoyhteydet kuntoon kahteen suomalaisten saartamaan mottiin Kitilän ja Lemetin alueella. Ilmeisesti alueella on toiminut myös Uudenmaan RakuunaRykmentti, koska armeija-aikana asuin tupa Lemetissä! Alueen puolustuksesta vastasi reservivänrikki Kortela, joka kaatui alikersantti Evolan kanssa puolustustaistelussa. Ruumiit jäivät vihollisen puolelle, mutta ne saatiin takaisin joitain päiviä aselevon jälkeen. Vetäytyessään uusien rajojen taakse, ruumiitkin tuotiin joukkojen mukana Suomeen. Heti nousi esiin suunitelma hautapaikasta, mikä kunnioittaisi Laatokan puolustajien urheutta ja uhrihenkeä. Muistomerkkiasiaa vetämään perustettiin toimikunta ja se valitsi paikaksi Parikkalan. Kortelan ja Evolan ruumiit haudattiinkin luonnonkauniin harjun laelle 31.3.1940 lumipukuisten aseveljien kantaessa arkut hautaan. Paikalla oli myös lumipukuisia aseveljiä liki 250 miestä, Välittömästi kesällä 1940 alueelle alettiin puuhaamaan muistomerkkiä ja Aarno karimo laatikin sankaripatsaan luonnoksen, minkä mukaan muistomerkki olisi pystytetty elokuussa 1941. Tässä vaiheessa uusi sota pakotti unohtamaan muistomerkkiasiat ja oli keskityttävä taas taisteluihin. Sodan jälkeen asia unohtui vielä vuosiksi, kunnes Suomen Kuvalehti v.1948 julkaisi kuvia hautapaikalta, mihin oli muodostunut polku hautojen poikki. Muutenkin alue oli hoitamaton ja vain kaksi valkoista ristiä kertoi paikasta.
Laatokan puolustajien hautapaikka huhtikuussa 1942 (SA-kuva)
Pikku hiljaa alkoi tapahtua, mutta yksityishenkilöiden toimesta. Kesällä 1948 Kalle Ryhänen kävi pienen porukan kanssa valamassa haudalle betonikehyksen ja vähän myöhemmin Johannes Poutiainen valoi betonista muistokiven, mihin oli kiinnitetty kuparilaatta, mistä selvisi haudattujen tiedot. Lisäksi he vuosia vastasivat ilman korvausta alueen hoidosta ja ylläpidosta.
Laatokan puolustajien muistomerkki syksyllä 2013
Ansaitsemansa tunnustuksen pyyteettömästä työstään he saivat 6.12.1957, jolloin heidät palkittiin kadettikunnan kuparilevykkeellä. Vaikka he virallisesti saivatkin nyt tunnustuksen tekemästään aseveliaatteen vaalimisesta, niin ilkivallan tekijöitä se ei estänyt. Kesällä 1959 joku konnalauma särki muistokiven ja varasti kuparisen laatan kiven kyljestä. Tästä suivaantuneena Ryhänen kutsui koolle toimikunnan, minkä tehtäväksi tuli hankkia rahoitus uudelle muistomerkille.
Kaksi haudattua Laatokan puolustajaa
Muistomerkkihanke pyörähti käyntiin ja keräys aloitettiin Lappeenrannan pankeissa sekä muistomerkin suunnittelu tilattiin taiteilija Mauno Hartmannilta. Muistomerkkiin kiinteästi liittyvän tykin lahjoitti toimikunnalle Sotamuseo. Lopulta 20.8.1961 oltiin valmiita ja muistomerkki paljastettiin monisatapäisen yleisön ollessa paikalla. Lukuisien juhlapuheiden ja seppeleenlaskujen jälkeen muistomerkin hoito annettiin Parikkalan seurakunnan hoitoon, joka vastaa alueesta ja muistomerkistä vieläkin.
Nyt tuntuu, että melkoisen suuria muutoksia elämässä on tiedossa, joten nyt on pakko ottaa ainakin viikon mittainen aikalisä tästä rakkaasta harrastuksesta. Eihän tästä mitään tule, kun ajatukset harhailevat milloin missäkin! Juuri äsken mietin viikon lomaa jossain kaukana, missä ei puhuta suomenkieltä ollenkaan. Pitkin päivää ajatukset ovat harhailleet vähän muissakin asioissa, joten I Surrender!!! Ei tästä nyt tule yhtään mitään..... Lisäksi on kaiken maailman juhlat ja muut häppeningit töiden lisäksi kaatumassa kerralla niskaan... Pidän siis pienen tauon näistä kirjoitushommista. Aikaa ei vaan riitä ihan kaikkeen. On siis downshiftausviikon aika!
Tämän päivän kohteen miehet eivät sentään antaneet yhtä helposti periksi, vaan taistelivat viimeiseen hengenvetoon asti. Esittelyvuorossa Simpeleen kirkkomaalla lepäävät simpeleläiset sankarivainajat. Nykyisinhän Simpele kuuluu Rautjärven kuntaan, mutta nämä ovat aitoja simpeleläisiä.
Kirkkomaan sankarivainajille tarkoitettu monumentti on poikkeava aiemmin esitellyistä. Kyseessä on luonnonkivistä rakennettu pitkä muuri, mihin jokainen sankarivainaja on saanut oman laattansa. Uhrin määrästä kertookin juuri kivimuurin pituus. Sotavuodet eivät kohdelleet Simpelettä hellin käsin, vaan kovin kourin.
Simpeleen sankarivainajien muistomerkki
Taiteilija Eila Hiltusen tekemä Sankaripatsas
Päivitys 8.2.2018 Simpeleen sankarihautausmaan muistomerkki on vuodelta 1953
Kesän kierroksilla piipahdimme Williladyn kanssa myös Rautjärven kirkkomaalla ja sieltä löytyvät seuraavat kohteemme. Kyseessä on sankarihautausmaat, joita on siis Rautjärvellä kaksin kappalein. Kirkkomaalta löytyy talvisodan sankarihaudat, joiden lisäksi alueellea on myös Venäjän puolelle Ilmeen kylään jääneiden sankarivainajien muistokivi, minkä tekijästä meillä ei ole mitään tietoa.
Ilmeen sankarivainajien muistokivi
Kirkon takaa löytyvältä hautausmaalta paljastuu pitkät rivistöt sankarihautoja, joihin monen rautjärveläisen soturin taival on päättynyt.
Lisää rautjärveläisiä sankareita riveihin haudattuina ison ristin katveessa
Näiden kahden sankarihautausmaan välistä kirkkomaalta löytyy Veikko Jalavan vuonna 1963 tekemä sankaripatsas, minkä jalustaan on kirjoitettu teksti "Herää uhri, nouse maa"
Oloni on vähän kuin päämajan salaisella tiedustelijalla vihollisalueella. Pientä pelkoa on ollut viime aikoina ilmassa, koska tulipahan tehtyä melkoisen repäisevä veto eilisehtoona, mutta taisihan tuo hyvin mennä kaikesta huolimatta. Silti eilisilta meni istuessa kylmä rinki persuksen alla ja mökkiäkin tuli kierrettyä monta kierrosta. Harvoin sitä vanha ukko enää innostuu, mutta nyt tuli repäistyä. Saa nähdä mitä tästäkin seuraa vai seuraako mitään, mutta tuleen ei kannata jäädä makaamaan. Samaa mieltä lienevät olleet tämän päiväisen kohteemme henkilötkin, jotka ottivat minuakin suurempia riskejä toiminnassaan. Minulta ei voi mennä kuin jo ennalta kadotettu maine, mutta näillä miehillä oli hengen lähtö aina uhkana. Talvisodan päättyminen 13.3.1940 ei lopettanut epävarmuutta Suomen kohtalosta. Päinvastoin kesällä 1940 huhut uudesta hyökkäyksestä Suomeen levisivät ja puolustusvoimille tuli pakottava tarve saada luotettavaa informaatiota siitä, mitä rajan takana tapahtuu. Tiedustelu tietenkin toimi kaiken aikaa, mutta päämajan tiedusteluosasto siirsi menetetyn Viipurin alatoimiston Lahteen, millä oli toimipisteet Lappeenrannassa sekä päivän kohteessamme Rautjärvellä.
Tiedustelijoiden tukikohta. rautjärven yläpappila, nykyinen seurakuntakoti
Asemapaikakseen nämä salaiset agentit ottivat Rautjärven nykyisen seurakuntakodin, mikä toimi aiemmin pappilana. Täältä lähti välirauhan aikana matkaan kahden miehen partioita Karjalan kannakselle siviiliasuihin pukeutuneina. Heidän tehtävänsä oli tietenkin pysyä huomaamattomina ja tarkkailla neuvostoliittolaisten joukkoja ja laskea liikennemääriä, mitä alueella liikkui. Tehtävä on ollut todella vaarallista salaisine rajanylityksineen ja liikkumisinen vihollisalueella. ilmeisesti miehille on maksettu matkoista hyvin, koska vihollisalueella liikkuminen valtavassa hermopaineessa omin nokkineen, on takuulla ollut vaarallista työtä. Kiinnijääneille kohtalo on ollut takuulla kova, eikä apua Suomesta ole pystytty antamaan. Kerrassaan rohkeita miehiä.
Osasto Vehniäisen muistomerkki Rautjärvellä
Rautjärvellä outojen miesten majoittuminen yläpappilan tiloihin sai aikaan tietenkin lukuisia juoruja ja kertomuksia. Niiden todenperäisyyttä kyseltiin monesti myös kirkkoherra Arvo Salomaaltakin. Hänkään ei tiennyt miesten läsnäolon syytä, mutta asiaa nimismieheltä tiedusteltuaan hänelle kerrottiin miesten olevan oikealla asialla. Tällaisena asia säilyikin aina jatkosodan alkuun asti, milloin tiedustelu muuttui "siviilimiesten" hiippailuista sotilaalliseksi kaukopartiotoiminnaksi. Viimeisen kerran tiedustelijat lähtivät matkaan Rautjärven yläpappilasta 22.6.1941, jolloin osasto Vehniäinen siirtyi Ruokolahdelle. Päivälleen 50 vuotta myöhemmin heidän kunniakseen pystytettiin nykyisen seurakuntakodin pihamaalle Osasto Vehniäisen muistomerkki.
Muistomerkin laatta. Oikeaan laitaan oli kaiverrettu tekijän nimi A.Heiskanen 1991
Oliko näiden rautjärveltä lähteneiden tiedustelijoiden matkat vaivan arvoisia? Totuus on, että syksyllä 1940 Suomessa pelättiin uutta hyökkäystä, koska sen suuntaista informaatiota tulvi Suomeen ulkomailta. Myöskään Neuvostoliiton uhkaava käyttäytyminen ei auttanut asian rauhoittumisessa. Sen sijaan tiedustelijat toivat retkiltään rauhoittavia viestejä, ettei rajan takana ollut tekeillä mitään suuria joukkojen siirtoja, joten näin tiedustelijoiden viestit saivat omat päättäjämme ja armeijan rauhoittumaan. Hyökkäystä ei ollutkaan tulossa!
Muistomerkin toisella puolella on mainittu nimeltä Osasto Vehniäisen menehtyneet partiomiehet ja naiset
Päivitys 27.9.2019 Osasto Vehniäisen Mannerheim-ristin saaneet ritarit Paavo Suoranta ja Arvo Mörö saivat muistotaulun aivan osasto Vehniäisen muistomerkin viereen. Muistotaulu paljastettiin 10.10.2015.
Koska itsekin olin aikaisemmin tehtaassa duunissa, niin tulin hyvälle mielelle tämän muistomerkin näkemisestä, vaikka sen aihe ei todellakaan ole hauska... ei millään tavalla.
Isänmaan puolesta kaatuneet Simpeleen tehdastyöläiset
Kyseinen Isänmaan puolesta 1939 - 1945 muistomerkki on Simpeleen tehtaiden pystyttämä ja sillä kunnioitetaan sodissa kaatuneita Simpeleen tehtaiden työmiehiä, jotka eivät kuolleet sorvin ääreen vaan vihollisen luoteihin. Näitä työmiehiä oli kolmekymmentä ja he ovat saaneet nimensä mustasta graniitista tehtyyn muistomerkkiin. Se sijaitsee Simpeleen tehtaiden pääportin edustalla sijaitsevassa puistikossa.
Willimies on Nickelbackin kanssa samoilla linjoilla "Never again"
Viime sotiin liittyvät muistomerkit saavat jatkoa, mutta alue vaihtuu Ruokolahdesta Rautjärveksi. Rautjärven kirkon edustalta löytyy muistomerkki, mikä kunnioittaa Rautjärven taisteluihin osallistuneita miehiä. Taistelut käytiin jatkosodan alkuvaiheessa 31.7.1941 - 4.8.1941, jolloin suomalaisten hyökkäys eversti Pajarin johdolla kohti vanhaa rajaa alkoi.
Rautjärven taisteluiden muistomerkki on ison puun katveessa
Kyseiseen hyökkäykseen osallistuivat Rautjärven ja Mäntän miehet, jotka kohtasivat matkallaan tiukkaa vastarintaa muun muassa Peusanmäessä, mutta matka jatkui aina vaan pidemmälle. Myös marsalkka Mannerheim muisti kiittää eversti Pajaria ja hänen urhoollisia joukkojaan hyökkäysvaiheen päätyttyä. Tällöin 18.divisioonan kärkiyksikkönä toiminut JR27 oli menettänyt kaatuneina 277 miestä. Kiitokset olivat varmasti paikallaan, koska yksikkö oli edennyt noin 200 kilometriä melko pienin tappioin. Tosin yli kahdeksansataa miestä myös haavoittui, joten kokonaistappiot olivat lähes 40 prosenttia. Lukema on kieltämättä kova.
Rautjärven taisteluiden muistomerkki
Yksikön muistomerkki paljastettiin 21.7.1973 ja sen suunnittelusta vastasi Pauli Vikman ja pystytyksestä Mäntän ja Rautjärven aseveljet. Kyllä nämä miehet ovat oman muistomerkkinsä ansainneet.
Vierailimme pariin otteeseen tämän syksyn aikana Williladyn kanssa Ruokolahdella ja ajattelin tyrkätä viimeisetkin sotavuosiin liittyvät kohteet esittelyyn. Näitä sotaan liittyviä muistomerkkejä tuntuu riittävän ja ajattelin esitellä ne kaikki yhteen putkeen, jotta päästään muiden aihepiirien kohteisiin nopeammin. Toivottavasti te lukijat ette kyllästy samaan aihepiiriin, mutta näillä eväillä jatketaan vielä jonkin aikaa...
Wirkkalan Sankariportin kautta pääsee Ruokolahden sankarihautausmaalle
Taustapuolen kivilaatta nro 1
Taustapuolen kivilaatta nro 2
Tänään on esittelyvuorossa Ruokolahden talvisodan sankarihautausmaa, mihin on haudattu 90 suomalaista sankaria. Lisäksi tähän tunnelmalliseen hautausmaahan kuuluu kaksi muistomerkkiä, joista ainakin sankariportti on Willimiehen mielestä omaperäinen ja hyvin onnistunut ratkaisu. Tämän Ilmari Wirkkalan suunnitteleman sankariportin toteutti Heinon kiviliike vuonna 1948. Jotain tällaista omaperäistä kaipaisin vähän muuallekin, mutta hyvä näinkin...
Näkymä Sankariportilta Sankarihautausmaan yli Miekkakivelle
Että on vaikeeta.... Edellisestä nerokkaasta kirjoituksestani alkoi Willimiehen tuplapulmat Lynyrd Skynyrdin tavoin. Ajattelin näppärästi aloittaa tupakkalakon ja siinähän se ensimmäinen pulma onkin. Ei oo helppoo, mutta sinnitellään, sinnitellään. Toinen ongelma pukkasi päälle, kun vihjaisin kirjoituksessa tarvitsevani ensi suveksi uuden assistentin, joka uskaltaa konttailla pimeissä luolissa ilman vaaraa, että ne huudosta romahtaisivat. Olisi ollut parempi pitää mölyt mahassa, koska nyt minulle vihoitellaan oikein urakalla. Suorastaan pelottaa odotella koston hetkeä... Sorry vaan Willilady, jos nyt tätä enää edes luet? No hard feelings?
Lankisen neljän veljeksen muistomerkki
Vaan siltä ajalta kun asiat olivat vielä hyvin, vai sanoisinko loistavasti, kävimme Williladyn kanssa Rautjärven perukoilla Suopellon raja-asemalla. Ehtoiselta emännältä saimme vihjeen eräästä läheisestä muistomerkistä. Pakkohan siellä oli piipahtaa paikan päällä, vaikka kyseinen muistomerkki sijaitsee talon pihapiirissä, eikä kukaan sattunut olemaan paikan päällä. Vaikka emäntä sanoi, että voitte käydä paikalla, niin silti oli vähän luvattoman liikkujan mieli. Kuvasimmekin kohteen melko äkkiä ja siksi ilmeisesti osa kuvista epäonnistui. Jokunen kuitenkin onnistui ja laitetaan nyt tähän tarinan höysteeksi....
Toisesta kulmasta sama muistomerkki
Muistomerkissä muistellaan myös sotaorpoja
ja sotaleskiä
Kyseessä on jälleen muistomerkki, mistä emme tiedä yhtään mitään. Tämä ei liene ensimmäinen kerta, lieneekö viimeinenkään? Uskoisin kyseessä olevan yksityishenkilön veljilleen, lapsilleen tai muille sukulaisilleen pystyttämän muistopaikan. Nimittäin tämän talon pihalta lähti Lankisen miehet niin talvi- kuin jatkosotaankin. Valitettavasti neljä heistä ei koskaan palannut kotiinsa. Muistomerkistä ottamamme kuva, missä on mainittu veljesten nimet epäonnistui pahasti. Onneksi siitä saa sen verran selvää, että kirjaan ne tuohon alapuolelle.
Onpa leuhka olo! Uskomaton rajapyykki tällaisen virkaheiton historia-alan amatöörin ylläpitämälle historiablogille on nyt totta! 100.000 kävijän rajapyykki meni tänään rikki ja nyt olen aivan sanaton... 100.000 kävijää! No mitäpä tässä pitäisi oikeastaan sanoakaan? Kiitokset tietty lukijoille ja assistenteille, jotka ovat pyörineet reissuilla mukana. Erityiskiitokset menee omille pojille sekä Williladylle, joka on hengaillut reissuilla mukana alkukesästä saakka ja potkinut vanhaan ukonräähkään vauhtia. Luultavasti kuvausreissut olisivat yksin jääneet vähemmälle tai ainakin ne olisivat olleet hemmetin tylsiä.
Nyt on hurtilla huumorilla selvitty koko Etelä-Karjalan kuvauksista. No ei nyt aivan kaikista, koska monet mielenkiintoiset luolat ja vuoret ovat vielä koluamatta, mutta ne saavat odottaa seuraavaa suvea, koska aika yksinkertaisesti loppui kesken. Näille reissuille pitänee tosin palkata joku uusi assistentti matkaan, joka ei rupea pimeissä ja ahtaissa luolissa kiljumaan.... saattaa mennä muuten korvat lukkoon ;)
Mennyttä aikaa kun muistelee, niin näillä reissuilla on sattunut kaikenlaista. Vanhoja tosin nyt kehtaa enää edes muistella, mutta tänä suvenakin on tapahtunut vaikka mitä! Olen moottoripyöräillyt Venäjällä, sotkeutunut piikkilankoihin, käynyt teatterissa, kahlannut polvia myöten suossa, punkkeja on revitty nahasta urakalla, seilailtu vesillä rikkinäisellä veneellä ilman airoja sekä hortoiltu säkkipimeässä metsässä. "Muutaman kerran" on tullut jopa eksyttyä ja hikeä on vuotanut rutkasti. Tapahtumahetkellä ne eivät naurattaneet, mutta nyt ne muistaa elämän hyvinä hetkinä. Onhan tämä ollut paras vuosi pitkään aikaan!!
Willimies on siis tyytyväinen vuoteen 2013, joka oli muutenkin suurten muutosten vuosi. Sain työhommissa ylennyksen ja unohtaa ei sovi Williladyn seuraa, joka on nuorentanut vanhaa ukkoa ainakin kymmenen vuotta. Tähän kun vielä lisää erilaiset omalta mukavuusalueelta poikkeamiset ja ikisuosikkini SaiPan menestyksen, niin johan on ollut vuosi! Onhan noita kohokohtia ollut toki paljon muitakin, mutta riittäköön nämä tällä kertaa. Silti aina pitää pyrkiä eteenpäin, joten uusia ajatuksia puskee esille. Olenkin ajatellut että seuraavasta vuodesta ja nykyisen jämistä tulee vielä suurempien muutosten vuosi! Mitähän kaikkea mahtaa tapahtua? Itseänikin arveluttaa tuleva, suorastaan pelottaa... Joka tapauksessa suuri muutos on jo alkanut. Uusi työhakemus on laitettu postin kuljetettavaksi ja nyt vaan odotetaan, että herättääkö se vastakaikua? Koska työpaikan hakuaika on vielä kesken, niin en aio paljastaa mitä duunia haen. Voihan tuo olla, että en kerro julkisesti myöhemminkään... saas nähdä.
Willimiehen kesä 2014? Jansson "Kesävärssy"
Vielä kerran, kiitos ja kumarrus kaikille lukijoille! Tyrkkään tuohon alle vielä muutaman kuvan tulevista kohteista, jotka ovat ainakin minusta olleet kesän kohokohtia. Juttua noista sitten jossain vaiheessa...
Samperin iso kivenmurikka... juttua tulossa lähiaikoina
Vaikka Egyptissä ei tullut käytyä, niin pyramidi sentään nähtiin
Tarina tästä miehestä 6.12.2013
Asumaton saari, no ei aivan....juttu joskus syksymmällä
Vuoden parhaat otokset ja lukuisat muut kohteet odottavat siis vielä vuoroaan, joten pysykäähän Willimiehen ja hangaround Williladyn(prkl. pitäisikö vaihtaa blogin nimeä?) jäljillä mukana. Aagh.... Meinasi muuten unohtua kiittää matkoilla tapaamiamme ystävällisiä ja avuliaita isäntiä ja emäntiä, jotka ovat olleet suureksi avuksi mitä erilaisimpien kohteiden löytämisessä. Erityiskiitokset lähtevät täältä kellaristani etenkin Suopellontielle Rautjärvelle, missä vanha rouva oli pahoillaan, kun hänen Karjalanpiirakkansa eivät olleet valmiit tullessamme pihaan. Syödään piirakat ensi kerralla, mutta kiitokset vielä kerran parista vihjeestä. Niidenkin esittelyvuoro tulee vielä... Tarkoitukseni on jatkossa esitellä tulevat kohteet aihepiireittäin ja aluksi vuorossa ovat Suomen sotavuosiin liittyvät paikat ja muistomerkit. Tämän jälkeen jotain muuta ja lopuksi palataan matkoilta takaisin Lappeenrantaan, mistä matkamme alkoi. Itseäni ainakin jännittää, että milloin viimeinen bloggaus on takana ja saan sulkea kotini ulko-oven viimeisen kerran sekä asettua kiikkustuoliin muistelemaan taakse jääneitä mielenkiintoisia reissuja... Onhan tämä ollut ja tulee vielä olemaan ihan hemmetinmoinen urakka! Ennen sitä hetkeä on kuitenkin aika röyhistellä tovi rintaa ja lähteä SaiPan peliin sekä nauttia muutama sihijuoma. Vielä kerran kiitos ja kumarrus teille lukijoille! Palataan asiaan huomenna.... ei vaan ylihuomenna!
Viime aikoina on saanut lukea lehdistä ja muista medioista mittavista säästötoimenpiteistä, jotka koskettavat meistä jokaista. Kyläkoulut, kulttuuripalvelut, kirjastot ja erilaisten häppeningien järjestäminen sekä monet muut asiat pannaan jäihin rahan puutteen takia. Silti on yksi ryhmä, johon kohdistuvia säästöjä Willimies eikä muuten Klamydiakaan hyväksy. Sotaveteraanien rahoista ei leikata, prkl! Jos joillekin rahaa pitää riittää, niin se on veteraanit. Menkää poliitikot itse viideksi vuodeksi kuuntelemaan luodinlaulua, niin tajuatte ettette te ole kokeneet elämässänne yhtään mitään... No, johan oli vuodatus, mutta asiaa joka sana. Olen valmis maksamaan osani poliitikkojen töppäilyistä, mutta en takuulla sotaveteraanien kustannuksella.
Ruokolahden veteraanikivi
Kieltämättä veteraanijärjestöt ovat käyttäneet rahaa paljon erilaisten muistomerkkien pystyttämiseen ympäri Suomea, mutta he ovat ansainneet niistä ihan jokaisen, kuten ruokolahtelaiset veteraanit, joille pystytettiiin oma muistomerkki Ruokolahden kirkon edustalle veteraanipäivänä vuonna 2005. Tämän muistomerkkihankkeen alullepanija oli Ruokolahden sotaveteraanien kuntoutus- ja huoltosäätiö. Muistomerkin suunnittelijasta en löytänyt tietoa, mutta siinä on kuitenkin hyödynnetty yhtä 350.000:sta Syyspohjan panssariestekivestä. Lisäksi siihen on sijoitettu laatta, jonka teksti sanoo:
Zen Cafe tietää, että Willimies yrittää parhaansa " Teen kaikkeni"
Eilisen sotavankileirin kupeesta löytyy myös helkkarinmoiset panssariestekivien ketjut, mitkä tietenkin liittyvät Salpa-Linjan rakennelmiin. Näihin Salpa-linjan kohteisiin tuntuu törmäävän kaikkialla Etelä-Karjalassa liikkuessa, mutta eihän niitä kukaan jaksa kaikkia kuvailla. Niinpä jatkan entisellä linjalla ja esittelen ainoastaan toisistaan poikkeavia kohteita. Tällaisia pitkiä panssariestelinjoja ei muistaakseni ole ollut aiemmin, joten sen takia Syyspohja pääsee esille.
Tämä kuva on otettu estekiven päältä vaativan nousuoperaation jälkeen
Melkoisen haastavia kohteitahan nuo ovat kuvattaviksi, mutta toivottavasti noista nyt jotain selviää. Oli nimittäin melkoisen haastava tehtävä kivuta yhden kivenmurikan päälle vaikka Willilady tuuppaili pyrstöstä. Ne on nimittäin melkoisen isoja lohkareita ja takuulla on ollut kova työ niiden lohkomisessa, siirtämisessä ja pystyttämisessä. Lisäksi 3 tonnia painavia kiviä on yhteensä noin 350.000 kappaletta! Kukahan nuokin on mahtanut laskea?
Pieni osa 350.000 kivestä
Alueella on myös kunnostettua juoksuhautaa jonkun verran ja yksi miehistökorsu, missä vierailimme sisälläkin, koska ovet olivat avoinna. Samanlainenhan tuo oli kuin kaikki muutkin aiemmin näkemäni, mutta tulkoon nyt mainituksi.
Ruokolahden Syyspohjasta löytyy keskeltä metsää punagraniittinen muistomerkki, mikä kertoo karua kieltä jatkosodan ikävimmästä puolesta. Kyseessä on neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaa, mihin on haudattu 163 kuollutta sotilasta. Aluksi ihmettelin, että miksi tämä hautausmaa on keskellä metsää, mutta paljastuikin, että alueella on toiminut jatkosodan aikana Sotavankileiri numero 3. Näistähän on Suomessa vaiettu aivan viime vuosiin asti, mutta nyt tutkimuksia putkahtelee ajoittain esiin. Paras netistä löytyvä lienee Lars Westerlundin Sotavankien käsikirja, jonka löydät täältä.
Muistomerkki Syyspohjassa
Ruokolahden Syyspohjassa sijaitsi sotavankileiri, mikä siirrettiin sinne Huittisista ja se aloitti toiminnan 3.11.1941. Lopulta leiri lakkautettiin 25.11.1944 rauhansopimuksen jälkeen ja nykyisin siitä ei ole jäljellä mitään näkyvää, ellei kilometrin päässä oleva hirsirakennus ole kuulunut leirialueeseen. Tähän en tosin osaa vastata.
163 haudattua sotavankia
Tämä leiri oli tarkoitettu kaikkein punaisimmalle ainekselle, joiden mainittiin olevan politrukkeja ja komsomoleja sekä puna-armeijan upseereita. Osan vankileirin vangeista muodosti suomensukuiset inkeriläiset sekä naiset. vankimäärä vaihteli sodan aikana, mutta suurimmillaan se oli 370 sotavankia, joten aivan pieni leiri ei ollut kyseessä. Vankeja vartioimassa kerrotaan olleen satakunta miestä.
Syyspohjan sotavankileirin portti (Kuva SA-Kuva)
Mielenkiintoinen seikka on, että hautakivessä mainitaan 163 kuollutta, mutta Westerlund kertoo teoksessaan kuolleita olleen 104, joista neljä olisi ammuttu. Merkittävä ero, mutta selittynee sota-ajan poikkeuksellisuudella. Lisäksi alueelle on haudattu vielä 1960-luvulla 12 neuvostolentäjän ruumiit, mutta nekään eivät selitä eroa luvuissa. Jäänee mysteeriksi...
Valitettavasti kiven pystyttämisestä meillä ei ole sen kummempaa tietoa kuin paikallisen sanat: On se siellä ollut jo pitkään" Syyspohjan sotavankileiriin liittyvän lehtiartikkelin voit lukea täältä.
Päivitys 30.7.2023
Sain paikalliselta mieheltä, Antero Suomelalta, seuraavan viestin. Se kertoo muistomerkin taustoista enemmän....
Olin 1976 ja 1977 kesätöissä Imatran tiemestaripiirillä.
Vakituisena työmiehenä oli Väinö Ruuskanen,kova kommunisti.
Hän väitti,että graniittipaaden olisi pystyttänyt SKP:n Tainionkosken osasto.
Väinö on jo varmasti edesmennyt eikä hänellä ollut mitään dokumenttia asiaan liittyen. Kertoi osallistuneensa varainkeräykseen pullopanteilla ja neuvoi minulle paikan.
Ruokolahden kirkkopihaan on haudattu yli 200
ruokolahtelaista jatkosodan sankarivainajaa. Heidän kunniakseen on pystytetty
punagraniittinen muistomerkki, joka kunnioittaa vainajien muistoa.
Pylväänmuotoiseen muistomerkkiin on kaiverrettu kaikille neljälle sivulle
tekstiä:
”1941 – 1945 sankareille tämän muistomerkin kohotti
kiitollinen kotiseutu”
”Sun luokses JUMALA ja pyhän sydämes ajan lapses käymme
ahdistuksissamme aina. On isänmaa ollut heille suuri laina. Ota se ja meidät
taasen omaksesi.”
”Puolesta Karjalan iskimme kerran, uuvuimme kesken, mutt`
voitto on herran”
”Riemulla annoimme henkemme lunnaan, kun vain vapaus käy yli
hautamme kunnaan”
Tämän muistomerkin on punaisesta graniitista suunnitellut ja
tehnyt Ilmari Wirkkala. Se on pystytetty nykyiselle paikalleen 1950-luvulla.