Viipuri / Korkeasaaren näkötorni

Koska emme olleet lomailemassa Viipurissa, niin hoputin emäntää syömään shaverman reippaasti, että pääsisimme jatkamaan matkaa. Päivän listalla oli vielä joitakin kohteita, jotka pitäisi saada kuvattua. Tosin jo tässä vaiheessa tiesin, että mehän tulemme tänne ainakin kerran vielä näin blogin puitteissa. Aivan varmasti muutenkin......

Joskus innostun napsimaan turistikuviakin

Yksi turistivalokuva oli aikaa ottaa Max burgerin edessä, vaikka emme siellä lounastaukoa pitäneetkään. Olemme näet kumpikin tykästyneitä shavermoihin ja niitä onkin vuosien varrella tullut pureksittua melkoinen määrä. Mutta nyt oli aika ajaa Viipurin länsipuolelle kuvaamaan näkötornia.

Korkeasaaren näkötorni 1920-luvulla (Finna.fi CC by 4.0)

Kurvailimme tietä pitkin kohti Suomenlahden rantoja, mutta perille asti emme päässeet, koska iso portti sulki meiltä kulkutien. Ilmeisesti joku paikallisten ökyrikkaiden asuinalue datsoineen oli edessämme. No ei huolta. Hyppäsimme auton ulos ja virittelin kameran jälleen kerran napsimaan kuvia kaukaa. Etäisyyttä oli kaiketi liki puoli kilometriä kohteeseen, joten ihan kaikkein tarkimmasta päästä nämä otokset eivät ole.

Siellä se mäen päällä kököttää

On se komea.....

Tästä kohteesta en todellakaan tiedä yhtikäs mitään, enkä onnistunut asiaa selvittämäänkään. Lieneekö tuolla suuremmin väliä, mutta vanha se on. Tuo yllä oleva Finnasta käyttöön ottamani kuva on näpsitty 1920-luvulla, joten meikäläistä tekoa tämä on joka tapauksessa! Ehkä joku osaa jopa kertoa siitä meille kaikille vähän lisääkin..... Sekin kiinnostaisi, että onko kyseessä Korkeasaaren vai Hakaniemen näkötorni? Molempiin nimiin olen törmännyt.... 

Viipuri / Leninin pakopaikka 1917

Huh, viime yönä seurasin läpi yön kuustudiota, missä seurattiin kautta aikojen merkittävintä tapahtumaa. Kuukävelyä katsottiin tuolloin suorana lähetyksenä töllöstä maapallon joka kolkassa. Vaikea ajatella, mikä saisi yhtä laajan kansainvälisen huomion tänäpäivänä? Ehkä maailmanlopun ajattelu saisi massat liikkeelle? No, siirrytäänpä kuun pinnalta Viipuriin.....

Kiduttavan Heinjoen automatkan jälkeen Willilady alkoi olla niin täynnä Heinjokea, että tuskin hän sinne enää koskaan kanssani lähtee. No, ei ole suurta tarvetta itsellänikään ellei sinne jotain uutta monumenttia vanhojen lisäksi ole tulossa? Tällaista ei liene näköpiirissä, joten eipähän tarvitse selkäänsä rikkoa tämän tien miljoonissa montuissa. Onhan noita huonoja teitä osunut ennenkin matkan varrelle, mutta tämä oli kyllä melkoinen.....

Vielä oli yksi kohde kuvattavana ennen kuin Willidy ja minä pääsisimme lounastauolle Kauppahallin viereisessä olevaan shavermakioskiin. Kyseessä piti olla viime syksynä Karjala-lehdessä kerrottu Roerichin muistolaatta Pöllötalon seinässä, mutta eihän sitä ollut vielä saatu paljastettua! Aikani ihmeteltyäni huomasin, että onhan tuossa joku toinen laatta ja köpöttelin sitä katsomaan.

Pöllötalo, osoite Ulitsa Turgeneva 8 Viipuri

 Tässä talossa syyskuussa 1917 majoittui Vladimir Iljits Lenin 

Kyseessä oli laatta Vladimir Iljits Leninin oleskelusta Viipurissa. Hän oli näemmä piilotellut poliisia etsittynä vallankumouksellisena henkilönä myös Pöllötalossa syyskuussa 1917. Vastaavia paikkojahan olen vuoden 2018 alussa julkaissut vaikka kuinka monta, joten tämä kuuluu samaan joukkoon.

Rakennuksen koristekuvat kertovat, miksi taloa kutsutaan Pöllötaloksi

Ehkä se Roerishin muistolaattakin vielä joskus ilmestyy Pöllötalon seinään. Ainakaan 3.6.2019 se ei siellä ollut, eikä 13.7.2019.....

Heinjoki / Sankarivainajien muistomerkki

Saakelinmoinen helle sai meidät kiirehtimään lähtöä Heinjoelta kohti Viipuria, mutta vielä oli tehtävää jäljellä. Kirkonmäellä on vielä kolmaskin muistomerkki, joka meidän piti kuvata. Toki halusimme myös tutkia venäläisten käyttöön ottamaa hautausmaata, jotta löytyisikö sieltä yhtään suomalaisia vanhoja hautakiviä. 

Heinjoen sankarivainajien muistomerkki on mäntyjen katveessa

Aivan entisen kirkon vieressä on sitten viime sotien sankarivainajien muistomerkki. En tiedä, onko se oikeasti sankarihautojen kohdalla, mutta näin olettaisin. Sen on suunnitellut Lassi Jaarinen Heinjoki-säätiölle. Muistomerkki on vanhan Heinjoen kirkon pystyynnostettu peruskivi, mihin on kiinnitetty muistolaatta 40 sodissa kaatuneen sankarivainajan muistolle.

Muistomerkin laatta

Mielenkiintoista on se, että omilla sivuillaan Heinjoki-säätiö mainitsee, että muistomerkki olisi paljastettu vuonna 1999, mutta muistomerkin laatta kertoo vuodesta 1998. No, eipä tuolla ole suurempaa merkitystä!

Alueella on venäläisiä hautoja

Vanhat kirkonmäelle vievän reitin porttikivet ovat vielä paikallaan

Näitä pitkin on aikoinaan noustu kirkonmäelle

Lopun aikaa tutustuimme venäläisten hautausmaahan, mutta löytyihän sitä muitakin jäänteitä vanhoista ajoista. Vaan sitten oli aika jättää Heinjoki taaksemme, mitä nyt paluumatkalla havaitsin isoon kiveen tehdyt kaiverrukset ja oli pakko käydä sekin kuvaamassa. Tarkkaa paikkaa en osaa sanoa, mutta jokunen kilometri Heinjoen risteyksestä Viipurin suuntaan kuitenkin...

Vihreä Suzuki kuljetti meitä tällä reissulla

Mystinen kivi kaiverruksineen on aivan tien laidassa

1927, mitähän mahtaa tarkoittaa?

Kiveen on kaiverrettu neliskanttinen kuvio ja siinä on vuosiluku 1927. Osaisikohan joku selittää, mistä on kyse?

Heinjoki / Sankarivainajien muistolaatta

Kiertokävelymme Heinjoen kirkon mäellä jatkuu ja kirkon alttarin kohdalle pystytetyn muistomerkin välittömässä läheisyydessä sijaitsee seuraava kohteemme. Kyseessä on Heinjoki-säätiön vuonna 1994 paljastamasta muistomerkistä, joka toimii vuosien 1918 ja 1939 - 1944 sankarivainajien muistomerkkinä. Kyseisellä muistomerkillä on myös oma historiansa, joka ansainnee tulla mainituksi.

Muistomerkki sijaitsee kirkon alttarin ja hautausmaan kiviaidan välissä

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen tuli taas mahdolliseksi käydä Heinjoella, kuten muissakin luovutetun Karjalan pitäjissä. Ensimmäiset kävijät havaitsivat kirkon kadonneen ja eipä siellä ollut paljon muutakaan jäljellä. Jo välirauhan aikana paikalta oli kadonnut vuoden 1918 sankarivainajien muistomerkki, minkä he olivat siirtäneet omalle sankarihaudalleeen. Myöhemmmin se koki katoamisilmiön!

1918 sankarivainajien muistomerkin jalustaan kiinnitetty laatta

Nyt kuitenkin 1990-luvun alussa suomalaiset löysivät tuon 1918 sankarivainajien muistomerkin jalustan ja siirsivät sen alkuperäiselle paikalle. Myöhemmin eli siis vuonna 1994 siihen kiinnitettiin muistolaatta kunnioittamaan kaikkien itsenäisyytemme aikana kaatuneita heinjokisia sankarivainajia.

Muistolaatassa on koskettava runo:  "Me olemme kansana kasvaneet, ajan uutehen ajan koittoon, elon myrskyjä silmin katselleet ja yhtyneet surujen soittoon"

Heinjoki / Heinjoen kirkon muistomerkki*

Mikonmäen hautausmaalta lähdettyämme, oli edessä muutaman kilometrin taival kohti entistä Heinjoen kirkonmäkeä. Sieltä pitäisi löytyä useampikin muistomerkki meidän kuvattavaksemme. Eipä siinä sen kummempaa kuin eteenpäin kohti Heinjoen kirkkomaata. 

Heinjoen kirkko ehjänä vuonna 1943 (SA-kuva)

Paikka löytyikin tällä kertaa helposti, mitä nyt tielle levitettyjä sorakasoja väistelin. Paikalliset selkeästi halusivat parantaakyläänsä johtavaa tietä, mitä pitäisin kohtuullisen suurena ihmeenä, koska olen jo tottunut jo siihen, että miljoonan euron datsallekin johtaa surkea tie....yleensä. Tästä kaikki propsit heinjokelaisille vai pitäiskö sanoa Veshchevon asukkaille?

Kirkonmäki putkahti nopeasti vastaan ja laitoimme Suzukin parkkiin aivan kirkonmäelle pystytetyn infotaulun viereen. Tästä olikin enää lyhyt matka käpötellä Heinjoen entiselle kirkolle pystytetylle Lassi Jaarisen suunnittelemalle muistomerkille, joka sijaitsi täsmälleen samassa paikassa kuin Heinjoen kirkon alttari oli. Tähän kohtaan Heinjoki säätiö pystytti kirkon muistomerkin vuonna 1994 ja samalla esivanhempien muistoakin sama muistomerkki kunnioittaa. 

Heinjoen kirkonmäki

Heinjoen infotaulu

Koska olen yleensä muistakin tuhoutuneistakin kirkoista jotain kirjoitellut, niin toki teen saman tästä Heinjoen kirkostakin. Heinjoki oli Muolaan rukoushuonekuntana vuonna 1728. Oman kirkon rakentaminen tuli ajankohtaiseksi ja se valmistui 1770.  Kappeliksi heinjoki muutui 1843 ja lopulta itsenäiseksi seurakunnaksi 1868. Aikaisemmista kirkoista ei ole tietoa, mutta viimeisin valmistui arkkitehti Jac Ahrenbergin piirustusten mukaisesti vuonna 1881. 

Myöhemmin tähän tiilistä tehtyyn kirkkoon tehtiin uudistuksia ja se jopa sähköistettiin vuonna 1931. Nuo ajat olivat kirkon huippuvuosia, kunnes talvisota alkoi. Talvisota kohteli Heinjoen aluetta raskaalla kädellä ja rakennuksista jäi pitäjän alueella pystyyn vain 7 prosenttia! Kirkko oli kuitenkin yksi säilyneistä rakennuksista, mutta jatkosodan takaisinvaltauksen jälkeen huomattiin se, että kirkko oli kokenut kovia. 

Heinjoen kirkon muistomerkki sijaitsee alttarin paikalla

Lisää kuvateksti

Katolla ollut risti oli tiputettu alas, ikkunat hajotettu ja sisustus tuhottu. Kirkko oli toiminut tallina ja varastona, minkä takia sisällä oli hevosen paskaa ja viljan lajittelukone. Sakaristossa oli jopa asuttu hajuhaitoista huolimatta. Suomalaiset korjasivat kirkkoa arkkitehti B.Stenbäckin suunitelman mukaisesti. Työt saatiin niin pitkälle, että maalaustöiden piti alkaa 1.7.1944, mutta ne saivat jäädä. 

Itselleni jäi epäselväksi se, että mikä kirkon tuhosi? Vaienneet temppelit teos antaa ymmärtää, että kirkko jäi ehjänä venäläisille 1944, mutta muistomerkin mukaan se tuhoutui 1944! Mikähän mahtaa olla lopullinen totuus Heinjoen kirkon tuhoutumiseen? Sotatoimet vai joku muu....

Päivitys 1.9.2019
Sain postia Terhiltä, joka lisäsi suuresti tietämystäni Heinjoen muistomerkeistä. Tässä hänen antamat tiedot:
"Toiseksi viimeinen kirkko sijaitsi oletettavasti hautausmaan keskellä olevan pienen kumpareen kohdalla. Siitä ei ole mitään merkkiä jäljellä.
Vanhoja suomalaisten hautojen rautaristin tynkiä löytyy venäläisten hautojen välistä useita, myös joitain hautojen reunakiviä. Kumpareen takana on maassa komollaan ainoa jäljellä oleva hautakivi. Se on lohjennut, ja sukunimestä näkyy vain viimeiset kirjaimet (Grönroos) ja syntymä- ja kuolinaika, jotka eivät täsmää kirkonkirjoihin, mutta virhe on vain vuosiluvuissa, jotka heittävät molemmissa 2 vuotta. No, sitä sattui usein siihen aikaan.

Kiviaidan edessä oleva  sotien muistomerkki, tai siis alkuperäinen vuoden -18 muistomerkki on ollut lähempänä kiviaitaa.  Nykyisen muistomerkin ja aidan völissä on kaksi kiveä päällekkäin. Ne ovat alkuperäisen reunakiviä, alimmainen paikallaa, toisen kaivoimme maasta viime syksynä. Siitä näkyi kulma, ja pitihän se katsoa, mitä sieltä löytyy.

Sankarivainajien muistomerkki on suunniteltu (ja tehtykin?) -98 ja paljastettu 13.5.-99. Siitä ero vuosiluvuissa. Ei tarvitse korjata.
Sankarihautojen paikka on muistomerkin takana, eli kivi on ihan oikeassa paikassa.Vanhoissa kuvissa näkyvät suurimmat männytkin, silloin vielä pieninä. Vanhassa sankarihaudan kuvassa, joka on otettu sankarivainajien muistopäivänä 16.5.43 näkyy hautausmaan kiviaidan kulma. 

Kirkko ei oikeastaan tuhoutunut vielä sodissa, osittain kyllä vaurioitui, mutta sitä ehdittiin korjata jatkosodan aikana. Suomalaisten vetäytyessä Heinjoella 19.6.-44 tarkoitus oli räjäyttää torni, ettei vihollinen pystyisi sieltä tähystämään ja suuntaamaan tulta perääntyvien niskaan. JR 53:n 2. komppaniasta luutnantti Erik Francke käski räjäyttää kirkon tornin. Käytettävissä oli vain kasapanoksia, joten työ ei kunnolla onnistunut. Viimeisten omien joukkojen vetäydyttyä Kaltoveden yli räjäytettiin myös kirkkosilta. Sekään ei pelkillä kasapanoksilla onnistunut riittävän hyvin.

Kirkon kivijalkaa rapsuttelemme pikkuhiljaa esille. Päädyn muodot jo hiukan hahmottuvat.

Numerokivi: Tie vamistui alun perin jo 1860. Silloin Kurvilan Vanhapaikanmäellä tien vieressä olevaan kiveen hakattiin vuosiluku ja venäjänkielinen kirjoitus, jonka seudun nuoret miehet tervasivat sortovuosina mielenosoituksena venäläistämistä vastaan.

Suomen itsenäistyttyä huomattiin tien sotilaspoliittinen merkitys. Armeijan Yleisesikunta esitti 1924 tien perusparannusta sotilaskaluston käyttämisen kestävään kuntoon. Työt alkoivat 1925 ja tie valmistui 1927. Rakentamisessa käytettiin sen aikaista uusint tekniikkaa, ja se luokiteltiin I luokan viertotieksi. Tie siirtyi TVH:n hoitoon ja sen nimeksi tuli Tali-Heinjoki-Mälkölä-maantie. Kiveen hakattiin nyt suorakaiteen muotoinen tasainen alue ja ja vuosiluku 1927. Vanha venäjänkielinen kirjoitus erottui silloin vielä heikosti vuosiluvun alta, mutta nyt sitä ei enää näy.

Kimmo Antila on kirjoittanut kirjan "Pietarin ja Viipurin teillä", siitä löytyy tämäkin tie. En ole kylläkään lukenut kirjaa, kun siitä oli ote vuoden 2005 Heinjokelainen-lehdessä.

Heinjoki / Mikonmäen hautausmaan muistomerkki*

Tarkoitukseni oli julkaista tämän vuoden reissut kaikki roadtrip-tarinoina ja vieläpä aikajärjestyksessä. Tähän tulee nyt pieni poikkeus, koska 24-26.5.2019 tekemäni Laatokan Karjalan reissukohteet kaipaavat vielä vähän selvittelyä. Tulossa ne joka tapauksessa ovat, koska pittäähän kaikki kohteet esitellä. Jos tuolla Laatokan pohjoispuolen reissussa oli vaikeuksia, niin niitä riitti vielä kotiintuomiseksikin. Autoni näet päätti sanoa sopimuksemme irti. Oli siis aika lainata Williukilta Suzuki-maasturia!

Toinen haaste tälle reissulle oli se, että Willilady heittäytyi vastahankaan. Olimme näet jokunen vuosi takaperin etsineet näitä Heinjoen kohteita, mutta emme malttaneet ajaa tarpeeksi pitkälle. Vikaa taisi olla suunnistajissa jonkin verran? Joka tapauksessa tie tänne Heinjoelle Viipurin suunnalta oli suomeksi sanottuna hurja. Keskinopeus ei kovaksi pääse nousemaan, koska koko matka on yhtä kuoppien väistelyä...Noiden huonojen muistojen takia Willilady päätti olla lähtemättä reissuun.

Mikonmäen hautausmaalle olisi vienyt ajettava tie

Alkaahan nuo puskat levitä jo tielle

Hautausmaan kiviaidastakin oli jotain jäljellä

Muistomerkki häämöttää heinikon takana

No, minä yritin saada mukaan kavereitani, mutta kaikilla tuntui olevan jotain muuta älykkäämpää tekemistä, joten suostuttelin Williladyn matkaan, vaikka innostusta ei ollutkaan. Ilmainen Shavermakaan Viipurissa ei saanut häntä ilosta hyppimään, mutta lähtihän tuo mukaan. Niin sitä sitten 3.6.2019 heti aamutuimaan syöksyttiin rajan toiselle puolelle, meikäläinen naama virneessä ja emäntä naama näkkärillä!

Svetogorskin kautta ajelimme Kamennogorskin kautta kohti Viipuria, mistä kurvailimme Heinjoen suuntaan. Tie oli suorastaan surkea, mutta isäukon auto hoiti hommansa ja vei meidät Heinjoelle. Aluksi haksahdimme samaan väärään risteykseen kuin edelliselläkin kerralla, mutta nyt olimme pienen harhailun jälkeen viisaampia. Valitsimme kuitenkin ensimmäiseksi kohteeksi Mikonmäen hautausmaan, mitä kohti lähdimme Suzukilla kurvaamaan.

Löysimme tyylikkäästi perille ja laitoin auton parkkiin noin kolmesataa metriä ennen hautausmaata, koska tien varren talossa oli venäläinen mies, joka tarkkaili meitä tiukasti. Ilmeisesti ihmetteli, että hittoako nuo minun roskien polttoani saapuvat kyttäämään? Hyppäsin autosta ulos ja esitin tyhmää tekemällä kysymyksen finski kladbische monument? Mies riemastui kun sai auttaa meitä tyhmänä esiintyviä kertomalla mistä se löytyy. No, mehän sitten kävelimme perille.

Mikonmäen hautausmaan muistomerkki

Muistomerkin laatta

Sieltähän se kolmensadan metrin kävelymatkan päästä löytyi. Kyseessä oli Heinjoen seurakunnan vuosina 1918 - 1944 käyttämä Mikonmäen hautausmaa, minne Heinjoki-säätiö pystytti muistomerkin vuonna 1995. Tekijästä en löytänyt mitään mainintaa. 

Päivitys 1.9.2019
Lukija nimeltä Terhi lähetti minulle seuraavat tiedot Mikonmäen hautausmaasta. "Mikonmäen hautausmaan muistomerkki on Lassi Jaarisen suunnittelema. Hautausmaata kiertää edelleen joka sivulta kiviaita, alue on 1,0 ha. Tien puoleisella sivulla portinpylväiden kohdalta hiukan viistoon oikealle vie heikosti havaittava tienpohja takasivulla olleelle ruumishuoneelle. Portaat ja kellarikuoppa jäljellä. Ruumishuone ei ollut oikeassa takakulmassa, vaan noin 1/4 osa verran takasivun pituudesta vasemmalle."

Mikonmäen ruumishuoneen portaat (Kuva Terhi)

Barany / Raskaspatteristo 1 muistomerkki*

Taas kerran assistentti Pirhonen on kaivanut omilla suhteillaan esiin yhden suomalaisten pystyttämän muistomerkin, tällä kertaa Syvärijoen tuolta puolen. Joskus ihmetyttää, että miksi joku vaivautuu pystyttämään muistomerkin enemmän kuin syrjäiselle paikalle, jotta siitä ei kukaan tiedä mitään? Luulisi olevan tärkeää ilmoittaa muistomerkistä edes jollekin, jotta muillakin asiasta kiinnostuneilal olisi mahdollisuus löytää tämä muistomerkki ja käydä jopa paikalla! 

Raskaspatteristo 1 muistomerkki (Kuva Aleksei Turiev)

Tällä kertaa omat tietoni tästä muistomerkistä ovat jälleen kerran enemmän kuin vaillinaiset, mutta jotain sentään osaan tästä kertoa. Raskaspatteristo 1 perustettiin Kurikassa ennen jatkosotaa ja sitä käytettiin ylipäällikön reservinä, jota voitiin siirtää sinne, missä sitä eniten tarvittiin. Joukon sotaretki alkoi Värtsilästä ja eteni muiden mukana kohti Äänislinnaa, minkä jälkeen osasto moottorivetoisine 155 H 17 tykkeineen siirrettiin Karhumäkeen ja Maaselän kannakselle.

Kuva Aleksei Turiev

Asemasodan alkaessa osasto siirrettin Baranyn ja Konselän alueelle, mistä se tuki Goran alueen kiivaita taisteluita. Kesäkuussa 1944 patteristo siirrettiin Talin-Ihantalan alueelle, mistä osasto siirtyi Luumäelle, jossa joukko-osasto purettiin ja kotiutettiin marraskuussa 1944.

Muistomerkin tarkka sijainti, pystyttäjä ja paljastusvuosi ovat itselleni täysin tuntemattomat.

Päivitys 26.7.2019
Sain blogiini tiedon Arto Ojaselta, minkä liitän alapuolelle muokattuna: 

Asiani koskee kuitenkin pari vk sitten julkaistua Raskas Patteristo 1:n (tämä siis on oikea kirjoitusasu, laatassakin on väärin) muistolaattaa Syvärillä. Tykistöhistorian harrastajana arvasin kuka on sen sinne puuhannut. Asialla oli Etelä-Pohjanmaan maanpuolustusjärjestöt. Juhlallinen paljastaminen tapahtui 2012 jolloin 50 henkilöä Pohjanmaan maanpuolustusväkeä seurasi tilaisuutta paikan päällä.

Valitettavasti heillä ei ollut GPS mukana joten tarkempaa sijaintitietoa ei ole kun Baranin kylän lähellä. Ei myöskään tietoa muistolaatan nykykunnosta. 

Blogin tekstiä voit halutessasi täydentää seuraavalla:

Raskas Patteristo oli 12 tykkiä, määrävahvuudessa noin 50 autoa sekä yli 500 miestä käsittänyt organisaatio. Tämä lyhennettynä Rs Psto 1 kuului wikitiedosta poiketen Päämajan alaisuuteen ainoastaan liikekannallepanosuunnitelmissa. Niissä ei kaikille sotajoukoille määrätty toiminta-aluetta. Milloinkaanhan ei voi tietää, millainen sota meille tulee.


Päämajalla (Mannerheimilla) ei siis ollut mitään tykistöreserviä vaan sotatoimien alettua kuului RsPsto 1 aina jonkun divisioonan tai armeijakunnan alaisuuteen. Suurhyökkäys kesäkuussa 1944 osoitti, että olisi kyllä pitänyt olla. 

Asbest / Sotavankien muistomerkki

Sinänsä huvittavaa, että suomalaiset käyvät pystyttämässä muistomerkkejä sotavankeudessa menehtyneille suomalaisille eri puolille laajaa Venäjän maata, mutta kuvia näistä muistomerkeistä ei löydy, eikä niiden tarkkaa sijaintiakaan kerrota missään. Tämänkin muistomerkin pystytti aikoinaan sotavainajien muiston vaalimisyhdistys, mutta heidän antamansa informaatio on seuraava: "Jekaterinburgin kaupungista noin 100 km koilliseen sijaitsevalla nykyisellä kaivosalueella Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen paljastama muistomerkki sotavankileirissä no 84 menehtyneille suomalaisille sotilaille (1998)"

Asbestin sotavankien muistomerkki(julkaisulupa saatu VK:n Asbest-ryhmän moderaattorilta)

Veikkaanpa, että tällä ennakkotiedolla ei kovinkaan moni lähtisi omatoimimatkalle Asbestiin! No, en lähtenyt minäkään vaan julkaisen assistentti Pirhosen paikallisilta pyytämän kuvan tästä muistomerkistä. 

Sen verran löysin vielä lisää tietoa tästä muistomerkistä, että se on Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen ensimmäinen muistomerkki ja se paljastettiin 60:n menehtyneen suomalaisen sotilaan muistoksi 2.9.1998.

Lisääkin irrallista nippelitietoa onnistuin kaivamaan vielä esiin. Nykytiedon mukaan tämän Sverdlovskin alueen leireillä oli vuosina 1942-1943 noin 160 suomalaista, joista menehtyi 78 jatkosodassa vangiksi jäänyttä. Heistä valtaosa menehtyi Monetno - Losinovskin turvesuotyömaalla. Tänne on tarkoitus hankkia myös uusi muistomerkki lähivuosien aikana. 

Oranki / Sotavankien muistomerkki

Sotavankimuistomerkit jatkuvat. Tällä kertaa assistentti Pirhonen on hankkinut valokuvan Gorkin alueella Nizhni Novgorodin lähellä sijaitsevasta muistomerkistä. Se on paljastettu sotavankileirissä nro 74 kuolleiden suomalaisten sotilaiden muistoksi vuonna 2.9.1995. 

Orankissa menehtyneiden sotavankien muistomerkki(Kuva Dmitri Ponomarev)

Koska kuvan napannut Dmitri Ponomarev ei saanut aikaan ihan kunnollista kuvaa, niin kirjoitan muistomerkin tekstin tähän kaikkien luettavaksi. Siinä sanotaan seuraavaa: "Sodan 1941-1944 sotavankeudessa Orankissa menehtyneiden suomalaisten sotilaiden muistoksi". Alimmat kaksi riviä jäivät minultakin selvittämättä. Olisivatko olleet venäjänkieltä?

Jogla / Sotavankien muistomerkki

Sotavankeus oli kuolemaksi monelle viime sodissa vangiksi jääneelle sotilaalle. Onkin hienoa, että suomalaiset muistavat heidänkin muistoa yhä edelleen, vaikka heidän kuolinpaikkansa ovat useasti melko kaukana Suomesta katsoen. Niin tälläkin kertaa....

Vuoden 2017 lokakuussa Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys toteutti yhdessä venäläisen Venäjän puolustusministeriön alaisen Vojennye Memorial -organisaation kanssa muistomerkin menehtyneille suomalaisille sotavangeille Joglaan. 

Suomalaisten sotavankien muistomerkki Joglassa, Borovitsin piirissä, Novgorodissa

Muistomerkin tekijästä tai suunnittelijasta en tiedä yhtikäs mitään, mutta sen tiedän että assistentti Pirhonen hankki minulle tämän muistomerkin kuvan Venäjän Facebookin eli VK:n kautta. Kuvan tästä Joglan muistomerkistä on ottanut Veliki-Novgorodissa asuva Tatjana Nikolajevna Gorelkina, mutta kuva on ollut ja on toki edelleen Novgorodin e-kirjastossa, mistä Dmitrij Odintsov kysyi luvan kuvan julkaisemiseksi blogissani. Tatjana suostui, joten tässäpä tämä.....

Karaganda / Sotavankien muistomerkki

Assistentti Pirhonen venäjänkielen taitoisena ja innokkaana ilmaisena assitenttinä on ollut tänä keväänä tehokas. Hän on kysellyt puolestani kuvia lukuisista muistomerkeistä, joihin minun kynteni eivät ylettäisi. Tänään on jälleen vuorossa sellainen kohde, että ikinä koskaan en olisi paikalle päässyt, vaikka halua olisi ollut! Itse asiassa tänään rikotaan jälleen ennätys, koska kohde on uuden valtion alueella, minne en koskaan ajatellut blogiani laajentaa! Nämä kuvat tulevat Leiri nro 99, Spassk, Karagandan alue, Kazakstanista!

Kyseiseen paikkaan tuotiin suomalaisia sotavankeja 264 kappaletta, joista 177 haudattiin Kazakstanin aron alle, heidän menetettyään henkensä sotavankeudessa. Ei mikään ihme, että suomalaiset kutsuivat Karagandaa kuolemanleiriksi! Leirissä oli enimmillään jopa 70000 vankia. Joukko koostui noin 40 eri kansallisuudesta ja monet heistä ovat suomalaisten tavoin pystyttäneet oman muistomerkkinsä alueelle. 

Karagandan muistomerkki (Kuva D. Gusak, Saharovski Tsentr eli Saharov keskus)

Kuinka minä sitten onnistuin saamaan kuvat suomalaisten vuonna 1994 Sotavangit ry:n paljastamasta muistomerkistä? Ilkka otti Venäjän Facebookin eli VK:n kautta yhteyttä paikalliseen Dmitrij Odintsoviin, joka otti sitten yhteyttä paikalliseen Saharov-keskukseen ja kysyi keskuksesta lupaa kuvan käytölle. 

Seuraavanlainen vastaus tuli:

Добрый день! 

Мы не против публикации, если вы укажете фамилию фотографа и что фотография взята с сайта Сахаровского центра.

Фотограф Д. Гусак.

Käännös:

"Hyvää päivää!

Emme ole kuvan julkaisua vastaan, jos mainitsette valokuvaajan nimen ja että kuva on otettu Saharov -keskuksen sivulta. Valokuvaaja D.Gusak"

Tässä vielä linkki sivulle, josta kuva:

https://www.sakharov-center.ru/asfcd/pam/?t=pam&id=1145&pic=7

Tsherepovets / Sotavankien muistomerkki

Kylläpä on ollut haasteellinen kesä näiden kuvausreissujen suhteen. Ensiksi oma autoni otti ja hajosi, sen jälkeen assistentti Pirhosen kanssa suunniteltu reissu peruuntui ja kaikkea muutakin säätöä on tämän asian suhteen ollut... Onneksi kuitenkin kuvia tulee muidenkin ottamina käyttööni, joten vielä ei ole akuutti kriisi päällä tämän blogin päättymispäivän suhteen. Kuten tiedätte, niin tarkoitukseni olisi julkaista viimeinen muistomerkkikohde ennen vuodenvaihdetta. 

Tserepovets, sotavankien muistomerkki (Kuva D.E. Iljinyh)

Tämän päivän kohde jatkaa jo muutamana aiempana päivänä esiteltyjä suomalaisiin sotavankeihin liittyviä muistomerkkejä. Assistentti Pirhonen kyseli kuvia tsherepovitsilaiselta Dmitrij Odentsovilta, joka otti yhteyttä paikalliseen historioitsijaan D.E. Iljinyhiin, joka kävi näppäämässä pari kuvaa Tsherepovitsin hautausmaalta, mistä löytyy Heikki Häiväojan tekemä muistomerkki Kärsimyksen seppele, joka on paljastettu 18.8.1992.

Muistomerkin jalustan teksti (Kuva D.E. Iljinyh)

Kyseinen muistomerkki on pystytetty Vologdan alueen sotavankileirissä nro 158 menehtyneille suomalaisille sotilaille. En onnistunut löytämään tarkkaa tietoa, että moniko suomalainen menehtyi tälle alueelle, mutta erään lähteen mukaan jopa yli sata suomalaista menetti täällä henkensä.

Jassoo, ennen kuin kerkesin julkaista tämän kohteen, niin vielä uusia kuvia tulvi sähköpostiini. Allaolevat kuvat on käynyt napsimassa paikallinen Vlad Nikitenko. Miljoonat kiitokset, Vlad.

Tserepovets (Vlad Nikitenko)

Tserepovets (Vlad Nikitenko)

Tserepovets (Vlad Nikitenko)

Tserepovets (Vlad Nikitenko)

Tserepovets (Vlad Nikitenko)