perjantai 27. marraskuuta 2020

Luumäki / Karhujen muistomerkki

Virolahdelta siirrytään nyt Luumäelle, mistä löytyi vielä yksi muistomerkki viime kesän retkille. Olisikohan ollut Näpin Toni, joka tästä kohteesta vihjaisi minulle? Joka tapauksessa kiitokset vihjeestä, koska tätä ei oma tutkani ollut bongannut Internetin syövereistä, vaikka sieltähän se löytyi informaatio tähänkin upeaan monumenttiin. Hienoa, että Luumäen Karhut pitävät omaa sukusivustoa ja sitä tutkiskellessani ovat myöskin melkoisen aktiiveja. Pikkaisen jäi vain mietityttämään, että ollaanko sukua, koska isäni puolen suvusta löytyy Karhuja, tosin Joutsenon Karhuja!

Itse olen perinteitä arvostava mies. Jos olen johonkin tykästynyt, niin hevillä en sitä vaihda ja uutta kokeile. Niinpä sitten vieläkin vetelen voita ruisleivälle ja päälle lauantaimakkaraa. Jäätelöksi kelpaa vain mansikkajäätelö ja tikkujäätelöksi päärynälipsi. Mitä sitä hyvää vaihtamaan, kuten lempijuomaani Pirkka-olutta. Sitäkin tullut ryystettyä jo kymmenen vuotta. Niinpä arvostan tätä Karhujen suka, vaikka en heitä tunnekaan. Koska en tunne, niin lainasin heidän sivuiltaan tekstin, jota vähän lyhentelen.


Karhujen suvun muistomerkki


Karhun suvun alku Luumäen pitäjän Heikkilän kylässä alkoi jo 1600-luvulta talo no 1 (Karhu), jonka isännän Jöranin (Yrjö) jälkeläisten juurista nykyinen sukuseura on saanut alkunsa. Vaikka joku muualle muuttikin, niin joissakin tapauksissa suvut yhtyivät uudelleen muutaman sukupolven jälkeen. Tämä oli tyypillistä maalaispitäjissä, jossa aviopuoliso etsittiin usein naapurikylästä. Näin Karhujen suku levisi etupäässä Luumäen eteläosiin kuten Suoanttilaan, Himottulaan, Toikkalaan, Husulaan, Heimalaan, Nokkalaan jne. Nokkalasta muutettiin myös avioliiton kautta Miehikkälään.

Koska Luumäen kirkko sijaitsi lähellä (alle 10 km) Karhun taloa, löytyi Haimilan Pappilasta rengin tai piian paikka monelle Heikkilänkylästä Karhun talosta lähteneelle. Joku pääsi myöhemmin jopa torppariksi Pappilan maille. Myöhemmin muuttoliikettä esiintyi myös Lappeen, Sippolan, Säkkijärven ja Valkealan suuntiin.

Muistomerkin laatta kertoo oleellisen


Isonjaon aikaan 1840-luvulla Karhun kruunun ja perintötalon pinta-ala oli noin 470 hehtaaria, jossa viljeltyä peltoa noin 38 ha. Isojaossa, joka päättyi 1852, tila jaettiin neljään osaan. Myöhemmin tilat ovat siirtyneet eri omistajille ja samalla ne ovat pienentyneet pinta-alaltaan. Mainittakoon, että vuonna 1900 kaksi näistä tiloista siirtyi Fredrik ja Emanuel Strandmanille (Karhu-sukua), koska edelliset omistajat eivät olleet maksaneet verojaan. 

1870-luvulla Riihimäki – Pietari -radan rakentaminen toi työpaikan myös monelle Karhun suvun jäsenelle. Varmaan osa oli rataa rakentamassakin, mutta etenkin Taavetin asemalla ja radan varren ratatarkastajista löysi moni Karhun suvun edustaja itselleen leipätyön. Tätä leipää riitti aina 1950-luvulle saakka, mutta kyllähän Karhuista valtaosa on leipänsä saanut maanviljelijänä, torpparina tai käsityöammateissa. 

Suvun historiikki löytyy Luumäkeläinen Karhun suku -sukukirjasta, joka julkaistiin 22.7.2006 pidetyssä sukujuhlassa. Luumäen Karhunkylässä Suoknuutin tilalla osoitteessa Heikkiläntie 78 löytyy suvun 21.7.2012 paljastama muistomerkki suvun lähtöpaikalla.

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Virolahti / Svenska Arbetskåren Esikunnan laatta

No niin, viimeiset kymmenen kohdetta julkaisematta ja tänään vuorossa kohde Virolahdelta Harjun oppimiskeskuksen päärakennuksen seinällä. Samalta paikalta olen esitellyt muut muistolaatat, jotka seinään on kiinnitetty. Tämä uusimmainen sen sijaan mennään blogin assistentti ja Salpalinjan erikoismiehen Juha Huttusen kuvilla, koska hän hyvää hyvyyttään ne minulle lähetti. Säästyipähän ilmastonpilaamiselta muutama kilo pakokaasuja! Kiitos Jussi kuvista, joista julkaisen vain yhden....

Itseäni on jo kauan korventanut ruotsalaisten solvaaminen kermaperseiksi ja suomalaisten selän takana piilottelijoiksi, kun idän suunnalta uhkaa vaaratilanne. Minkäs me sijainnillemme mahdamme, mutta yksi ilmansuunta meitä on aina auttanut, kun olemme joutuneet kriisitilanteisiin itsenäisyytemme aikana! Tämänkin blogin aikana olen kirjoittanut ruotsalaistaloista, joita naapurimme lähettivät Lappeenrantaankin talvisodan päätyttyä. Sodan aikanahan auttoivat meitä kaikin tavoin, vaikka talvisota kesti vain 105 päivää. Jos olemme jostain apua saaneet, niin Ruotsilta. Jostain syystä tämä apu pyritään unohtamaan ja korostamaan, kuinka ihan itse selviydyimme. Toki selviydyimme itse, mutta olisi se ainakin vaikeampaa ollut.

Toivottavasti Ruotsi ei koskaan joudu vastaaviin kriiseihin, koska tuskin meiltä apua hirveästi heruisi heille tai mistäs minä sen tiedän. Jotenkin veikkaan, että poliitikkomme korostaisivat Suomen puolueettomuutta ja halua olla ärsyttämättä naapurimaita. Itse kuitenkin nostan hatun mielelläni pois päästä, kun törmään niihin harvoihin muistomerkkeihin, joissa kerrotaan ruotsalaisten avusta pienelle Suomelle. Semmoinen on tämän päivän kohde! Itse en yleensä kopio toisten tekstiä omaan blogiini, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen ja liitän tuohon alapuolelle Salpakeskus.fi sivustolta lainaamani tekstin ruotsalaisista vapaaehtoisista.

SAK:n esikunnan laatta paljastettiin 29.8.2020 (Kuva Juha "Salpa" Huttunen)


"Talvisodan aikana oli Suomen länsinaapurissa Ruotsissa herännyt voimakas halu suomalaisten auttamiseen. Helmikuussa 1940 Ruotsissa valmisteltiinkin jo vapaaehtoisen työjoukon lähettämistä Suomeen linnoitus- ja rakennustöitä takalinjoilla suorittamaan. Tavoitteena oli lähettää Suomeen 9 000 miestä työkoneilla ja -välineillä varustettuina. Ensimmäiset ruotsalaiset saapuivat Suomeen jo maaliskuussa ja muodostivat Svenska Arbetskåren -työyksikön, jonka vahvuus nousi lähes 1 000 mieheen. Myös norjalaisia vapaaehtoisia oli ennättänyt saapua kevättalvella Suomeen 240 henkeä. Maalis-huhtikuun aikana norjalaiset ehtivät tehdä jonkin verran linnoitustöitä Kymijoen varteen rakenteilla olleella Kymijokilinjalla, mutta Salpa-aseman linnoitustöihin he eivät ehtineet osallistumaan."

"Huhtikuun alussa Saksa miehitti Tanskan ja hyökkäsi myös Norjaan, minkä seurauksena Pohjolan turvallisuuspoliittinen tilanne muuttui radikaalisti. Norjalaiset vapaaehtoiset palasivat välittömästi kotimaahansa, eikä enempää työmiehiä Ruotsistakaan voitu Suomeen enää lähettää. SAK:n Suomeen ennättäneet työntekijät kuitenkin jäivät linnoittamaan Virolahdelle Ravijoen ja Säkäjärven välistä aluetta kesäkuussa tapahtuneeseen kotiuttamiseensa asti. Svenska arbetskåren -työjoukon organisaatio oli talvisodan aikana jo valmiiksi muotoutunut ja se pääsi aloittamaan linnoitustyöt uudella itärajalla ennen suomalaisten työyksiköiden muodostamista. Ruotsalaisilla vapaaehtoisilla oli mukanaan ammattitaitoinen työnjohto, mikä nopeutti huomattavasti varsinaisten linnoitustöiden käynnistämistä. Ruotsalaisten työnjohto ja erikoisammattilaiset jäivät vielä joiksikin kuukausiksi kouluttamaan suomalaisia muun muassa kallionlouhintatekniikassa, kunnes heidätkin kotiutettiin syyskuussa. Ruotsalaiset jättivät kuitenkin Suomeen mukanaan tuomansa työvälineet, koneet ja ajoneuvot, joista Suomessa oli kova pula. Tämän lisäksi ruotsalaiset lahjoittivat Suomen valtiolle 20 miljoonaa kruunua, joka vastasi lähes 240 miljoonaa sen aikaista markkaa. Summa oli yhteensä noin 20 % vuoden 1940 linnoitustöiden rahoitustarpeesta. Lahjoitusvaroilla ostettiin Ruotsista lisää työkoneita ja linnoittamiseen tarvittuja rakennusmateriaalia, muun muassa betonin raudoitusterästä."

Näiden ruotsalaisten vapaaehtoisten toiminta Salpalinjan rakentamisessa oli esimerkillistä ja heidän organisaationsa esikunta sijaitsi Harjun opistolla. Niinpä Salpalinjan 80-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä heidän muistokseen ja kunniakseen paljastettiin 29.8.2020 muistolaatta Harjun oppimiskeskuksen päärakennuksen seinään. Tack och tusen tack!

lauantai 14. marraskuuta 2020

Suursaari / Suursaaren hautausmaa

Taas on viikko vierähtänyt ja on uuden julkaisun vuoro. Tällä kertaa liikutaan paikassa, jossa en ole koskaan käynyt, mutta eipä ole käynyt moni muukaan! Kyseessä on Suomenlahden suurimman saaren Suursaaren hautausmaa, mistä assistentti Pirhonen onnistui saamaan kuvia venäläisten kontaktiensa kautta. Luvassa on siis valokuvia, joita ei liene liiemmin olevan esillä Internetissä, ainakaan suomenkielisillä sivustoilla. 

Suursaarella asuttiin jo aikojen alussa heti jääkauden jälkeen. Sen jälkeen sen kohtalona on ollut kuulua milloin Ruotsiin, Suomeen, Venäjään,Saksaan ja Neuvostoliittoon. Nykyiseen Venäjään alue on kuulunut virallisesti vuodesta 1947 lähtien, mutta todellisuudessa alue siirtyi itänaapurille jo vuonna 1944. Sen jälkeen alueelle pääseminen on ollut hankalaa, johtuen sen sotilaallisesta merkityksestä ja kuulumisesta Venäjän rajavyöhykkeeseen.

Ensimmäisen kerran Suursaari mainitaan historiallisissa asiakirjoissa keskiajalla, tosin nimellä Hogland. Seurakunnallisessa merkityksessä Suursaarelaiset kuuluivat aluksi Vehkalahteen. Sieltä kirkonasiat siirtyivät Uudenkaupunginrauhan jälkeen Jhanneksen kappelin alaisuuteen, minkä jälkeen lopulta heidät siirrettiin vuonna 1817 Kymin seurakuntaan. Tätä välivaihetta ei tosin kestänyt kauan, koska 1838 Suursaaresta muodostettiin oma seurakunta. 

Lienevätkö luodinosumia....



Paikallinen suurmies?

Takana näkyy hautausmaan aitaa

Yksityiskohta hautakivestä

Kivet näyttävät saaneen olla rauhassa

Suursaaren hautausmaan portti


Suursaarella oli rakennettu oma kirkko jo vuonna 1768, joka toimi aktiivisessa käytössä aina sotiin saakka. Ensimmäinen se ei kuitenkaan ollut, mutta vanhemmista ei ole säilynyt tietoja. Tarkkaa tietoa viimeisen kirkon kohtalosta en löytänyt, mutta mitään siitä ei ole enää jäljellä.  No, kenties kivijalka on vielä paikallaan. Sijainniltaan se sijaitsi Suursaaren pohjoisosassa Suurkylän vieressä Kappelniemessä. Samalta paikalta löytyi myös suursaarelaisten hautausmaa, mistä omat kuvanikin ovat.

Valitettavasti assistentti on unohtanut ilmoittaa minulle venäläisen henkilön nimen, joka otti nämä kuvat. Ne lisään kyllä, jos nimi tulee vielä tietooni. 

PS. Jäljellä on enää 10 kohdetta, jotka esittelen ennen joulua. Sitten on taas aika hiljentyä, koska uusia kohteita ei ole kuvattuna, eikä kyllä tiedossakaan. On siis taas aika pitää luova tauko ennen kuin blogi heräilee joskus henkiin.....

lauantai 7. marraskuuta 2020

Impilahti / Rannankylän hautausmaan muistomerkki

Keväällä 2019 olin viikonloppureissulla assistentti Pirhosen kanssa Laatokan pohjoispuolen maisemissa. Yhtenä paikkana kohdelistallamme oli Rannankylän hautausmaan muistomerkki Impilahdella. Tuolloin minulla ei ollut tarkkaa tietoa paikan sijainnista, mutta lukuisia ajo-ohjeita olin saanut entisiltä impilahtelaisilta. Loput tiedot arvelimme saavamme paikan nykyisiltä asukkailta. Onnistuimme kuitenkin tuolloin haaskaamaan aikaa rengasrikkoon ja venematkaan, joten illalla meillä alkoi olla jo kiire majapaikkaamme. Pimeyden lisäksi alkoi vieläpä sataa, joten päätimme jättää Rannankylän hautausmaan etsimisen kesään 2020. Kaikkihan tietävät kuinka tämän reissun suhteen kävi? Koronan takia matka jäi tietenkin tekemättä, joten assistentti Pirhonen kääntyi paikallisten puoleen....

Tarkkaa paikkaa en tiedä vieläkään, missä Rannakylän hautausmaa sijaitsee. Impilahden pitäjän alueella se kuitenkin sijaitsee ja varmaan paikan koordinaatit lähiviikkoina selviävät, kunhan joku lukija aktivoituu. Toinen, mikä jäi pahasti vaiheeseen, oli kuvien lähettäjän nimi! Assistantti Pirhonen ei sitä minulle lähettänyt ja nyt en kerkiä edes kyselemään, joten lisätään sekin jälkijunassa....

Rannankylän hautausmaan muistomerkki sen sijaan on Impilahti-seuran paljastama ja muistaakseni 1990-luvulla. Tarkka vuosi on jo kadonnut itseltäni muistista. No, sepä ei olekaan ainut katoamaan päässyt asia!

Liitän alapuolelle jonkun vielä itselleni tuntemattoman lähettämät valokuvat, jotka on otettu keväällä 2020. Muistaakseni maaliskuussa.



Rannankylän hautausmaan muistomerkki












  

Kuten kuvista selviää, niin paikka on josssakin Impilahden vuonon läheisyydessä ja yhä vieläkin alueella on jäänteitä ennen sotia tehdyistä hautauksista. Myöskin hautausmaan aita on vielä selvästi havaittavissa. Pakkohan täälläkin on päästä joskus käymään....



sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Pietari / Eino Rahjan hauta

Willimiehen jäljillä blogi siirtyy nyt pois Kymenlaakson alueelta ja palaa kiertotietä takaisin Lappeenrantaan päättyäkseen joulukuussa. Kohteita ei erikoisemmin ole ja uusia ilmestyy niin hitaalla temmolla, että on pakko parin kuukauden päästä heittäytyä oloneuvokseksi ja keksiä jotain muuta tekemistä. Hirveästi en ole tänä vuonna blogiin aikaa käyttänyt, enkä panostanut, mutta onhan tämä silti tullut osaksi itseäni. Niinpä urhoollisesti viikottain googlailen, että olisiko jotain uutta ilmennyt. Hiljaista on ollut.

Jotain uusia kuvia olen saanut itärajan takaa asuvilta, joihin yhteyttä on aktiivisesti pitänyt Joensuussa asuva assistenttini Ilkka Pirhonen. Näitä valokuvia sitten katselemme seuraavaksi. Kohteita on yhteensä kolme, joista ensimmäisenä esittelen yhden, omasta mielestäni, kiintoisimman suomalaisen hautapaikan Aleksander Nevalaisen luostarissa, Pietarissa. Hänen teoistaan olen kirjoitellut jo moneen kertaan Lenin aiheisissa jutuissani.  

Miksi Rahjan Eino kiinnostaa minua? No, hän lienee ehkä ainoa suomalainen, joka on ollut aitiopaikalla seuraamassa maailmaa mullistavia hetkiä, jolloin lokakuun vallankumous muutti maailmaa. Olenpa joskus törmännyt mainintoihin, että ilman hänen nokkeluuttaan ja antaumustaan, koko kyseistä tapahtumaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kyseinen väite lienee pötyä, mutta toimiminen 1917 Leninin henkivartijana auttoi kyllä asiaa. Mitä olisikaan tapahtunut, jos Einon vahtivuorolla Leninin olisi pidätetty tai surmattu? Millaiseksi maailma olisikaan muodostunut? Olisiko se ollut muutos parempaan vai huonompaan? Kuuluisaa historiallista jossittelua, mihin emme koskaan saa vastausta.

Eino Rahjasta on kuitenkin kirjoitettu jo kaikki olennainen, joten en näe syytä käydä sen tarkemmin läpi hänen elämäntarinaansa, vaan voit perehtyä niihin seuraavista alla olevista linkeistä. Kannattaa todellakin lukaista ja tutustua Eino Rahjaan, kuten hänen veljiinsä Jukkaan ja Jaakkoonkin. Jukan hautakivi sijaitsee Pietarin Marspuistossa ja Jaakon Petroskoin ikuisen tulen vieressä. Nämäkin kohteet löytyvät blogistani. Kaikki kolme toimivat vallankumouksellisina. 

Eino Rahja Wikipedia

Rahjan veljesten tarina

Rahjan veljekset Suomen historiaa blogissa

Eino Rahja yleni puna-armeijassa kenraaliluutnantiksi ja hän sai ansioistaan vallankumouksen hyväksi kaksi Punaisen lipun kunniamerkkiä. Samalla kun hän toimi Neuvostoliitossa eri tehtävissä, hän tietenkin uhrasi aikaansa saadakseen aikaan vallankumouksen Suomessa. Se ei tunnetusti toteutunut, eikä hänen suunnittelema Mannerheimin murhakaan olisi tilanne takuulla muuttanut. Lopulta hänenkin kohtalonsa olisi ollut tuhoutua Stalinin vainoissa, mutta hän kerkesi kuolla tuberkuloosiin vuonna 1936 ja hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Aleksanteri Nevskin luostariin. Vierelleen hän sai myöhemmin oman vaimonsa Lydian. Hänen kotitalonsahan toimi 1917 yhtenä Leninin piilopaikkana. Nykyisin paikka on museona.

Eino Abramovits (Aaponpoika) Rahja. "Kommunistisien puolueen jäsen vuodesta 1903, aktiivinen osallistuja vallankumouksellisessa liikkeessä Venäjällä ja Suomessa" (Kuva:Alex Hyppinen)

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Kouvola / Veistospuisto

Loman viimeinen päivä ja huomenna on taas edessä paluu sorvin ääreen, vaikka mielelläni olisinkin jatkanut tätä velttoilua ja löysäilyä. No, koska työt alkaa niin jotain on pikkuhiljalleen saatava myös päätökseen. Edessä on enää tämän blogin alasajo sekä viimeisten kohteiden esittely. Tarkoitukseni on näet päättää tämä blogi 20.12.2020, joka sattuu olemaan myös oma synttäripäiväni. Voinko parempaa 55-vuotissyntymäpäivälahjaa saadakaan? Niin, unohtaa ei sovi myöskään edellisehtoona Kaukaan Kisakrouvissa pidettyjä illanistujaisia... Blogi on siis kääntymässä loppusuoralle. Onko tämä lopullista? No, tuskinpa vain! Ainahan näitä kohteita paljastellaan lisää ja kyllä minä aion niitä esitellä myös jatkossa. Tuskin kuitenkaan säännöllisesti, mutta mistäs tuon tietää?

Tämä blogini näillä näkymin viimeinen kohde Kouvolasta nyt on aivan joutava, mutta periaatteenihan on aina ollut julkaista kohde, jos kuvat tuli napattua. Näin tälläkin kertaa....

Kyseessä on Veistospuisto Tykkimäen huvipuiston pääsisäänkäynnin edessä. Puisto on toteutettu vuosina 2008 - 2010 ja se on Ilkka O. Lehtisen suunnittelema ja toteuttama. Puisto sisältää seuraavat veistokset: Vahtimestari, Vauhdin hurma, Kehitys, Suuri unelma ja Kehto.  Minähän en tietenkään kuvannut kaikkia, joten näillä mennään.... Ai niin, ensi viikosta eteenpäin siirrytään luovutettuun Karjalaan, kunnes lopuksi blogi palaa juurilleen Lappeenrantaan. Tänne matka myös näillä näkymin tulee päättymään!

Tykkimäki on aikoinaan ollut taistelujen keskellä

Veistospuisto Tykkimäen pääsisäänkäynnin edessä

Kehitys

Kehitys



Willimiehen Suuri unelma on kasvaa isoksi

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Kouvola / Säkkijärven miestyökoulun muistolaatta

Jees, lomalla ollaan! Toisaalta ei vielä tunnu ollenkaan lomafiilikseltä, koska melkoinen määrä työhommia jäi tekemättä ennen lomillelähtöä. Niitäpä tässä pitäisi tehdä, mutta jotenkin ajatukset ovat huomisessa lähdössä kaverini mökille, missä on edessä perinteinen syysrieha. Tarkoitus olisi laittaa kaverini mökki talviteloille, kenties jo kolmattakymmentä kertaa. Perinteistä ei siis luovuta, eikä luovuta myöskään mökkireissumme aloitusbiisistä eli Klamydian Vanha ystävä kappaleesta. Sen sanat osuvat aina niin hyvin kohdilleen....

Laiskana miehenä Willimies hurautti pääoven eteen ja parkkeerasin laatan kupeeseen


Muutenhan loma mennee kotosalla, koska eihän tässä oikein mihinkään enää arvaa mennä. Tarkoitukseni olisi selvitä tästäkin kriisistä osumitta ohitse ja jatkaa sitä normaalia elämää kenties jo vuonna 2022? Kaikkea murhetta sitä luonto meidän riesaksemme asettaakin polun varrelle!

Koska olen Lappeenrannasta ja kaiken lisäksi SaiPan ikifani, niin murhetta mieleeni tuo myös jo pitkään kestänyt vääntö Lappeenrannan uudesta jäähallista tai keskustaan toteutettavasta monitoimihallista. En vaan jaksa käsittää lappeenrantalaisten päättäjien asennetta, että halli on pakko rakentaa Kisapuistoon, vaikka perinteet sen sinne vaatisivatkin rakentaa. Kyllä nykypäivänä keskustavaihtoehto nykyaikaisine monitoimiareenoineen on vaan se juttu! Sillä sitä keskustaa saataisiin elävöitettyä, jos millä. Valitettavasti pahoin pelkään päättäjiemme valitsevan huonomman(3 miljoonaa halvemman) vaihtoehdon. 

Uskallan luvata, että monitoimiareenan hinnanerotus saadaan veroeuroina kurottua umpeen moninkertaisesti hallin elinkaaren aikana. Hallilla käyvä väki jättää tapahtumailtoina takuulla euroja keskustan alueelle muuallekin, mutta kun kaikki tuntuvat vain miettivän tätä päivää.... Ehkä meillä täällä Lappeenrannassa on vaan liikaa näköalattomia päättäjiä. Niinpä sitten tässä julkisesti ilmoitan, että aion henkilökohtaisesti katsoa kuinka kukakin valtuustonjäsen äänestää ja ensi kevään vaaleissa yksikään Kisapuistoa kannattanut edustaja / puolue ei tule saamaan minun ääntäni. Samaa mieltä tuntuvat olevan kaikki ystävänikin, joten tulevissa kunnallisvaaleissa monen palli tutisee....... vaan nyt blogin aiheeseen!

Murhetta oli myös äitini suvun kotiseuduilla vuosien 1939 - 1944, jolloin Säkkijärven pitäjä Karjalan kannaksella piti pariin otteeseen tyhjentää omaisuudesta ja ihmisistä. Niinpä sinne jäi sukutalo ja muistot, joita olen viime vuosien aikana käynyt verestelemässä vuosittain ja myös piipahtanut sukumme talon raunioilla. Tänä vuonna tuo toiviomatka jää tekemättä ja hitostako sen tietää, jos vaikka ensi suvenakaan ei sinne pääse. 

Muistolaatassa on kuvattu alkuperäinen koulurakennus


Säkkijärven evakuointi, kuten muidenkin paikkakuntien, tarkoitti myös instituutioiden siirtämistä tänne kanta - Suomeen. Niinpä Säkkijärvellä vuonna 1887(joidenkin lähteiden mukaan 1885) toimintansa aloittanut Säkkijärven miestyökoulu siirrettiin Kouvolaan. Tämä siirto on pohjana nykyisen Kouvolan ammattiopistoon kuuluvan Kouvolan käsi- ja taideteollisuusoppilaitokselle. Tästä muistutuksena ilmeisesti Säkkijärvi-seura on käynyt kiinnittämässä muistolaatan ammattiopiston seinään. Koska tämä on tapahtunut, niin sitä en tiedä!  


sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Kouvola / Sotilassairaaloiden muistolaatat

Kylläpä nykyään viikko kuluu nopeasti. Parhaiten sen kai huomaa siitä, että työpaikalla ei kerkeä tehdä läheskään kaikkia töitä, vaan  niitä joutuu raahaamaan myös kotiin iltatöiksi. Tämä lienee sitä opettajan työn arkea? Muutenkin viikko on sujunut melkoisessa matalalennossa ja luvassa on ensi viikollakin ihan samanlaista proggista. Sen jälkeen sentään tulee viikon mittainen katkos, koska on syysloman aika. Silloinkin olen tosin lähdössä kaverini mökille talkoisiin, joten se siitä levosta....

Rakennuksen pääsisäänkäynnin vieressä on muistolaatta

Vanha Kymiyhtiön ammattikoulu


Blogatessni näistä muistomerkeistä ja -laatoista olen kiinnittänyt huomioni siihen, että viimeiset sotavuodet ovat äärimmäisen korostuneessa osassa. Joukko-osastojen sotaan lähdön paikat, sankarihautausmaat ja lukuisat muistomerkit osoittavat sen suuren merkityksen suomalaisten mielenmaisemassa. Itseäni aina välillä mietityttää, että eikö muuta merkittävää maassamme ole tapahtunut, mutta toki ymmärrään vuosien 1939 - 1945 merkityksen.

Erilainen laatta Kuusankosken sairaalan rakennuksen seinässä

Sisäänkäynnin vierestä löytyy tämäkin


Niinpä tänään on vuorossa kaksi muistolaattaa, jotka on kiinnitetty kahden kuusankoskelaisen rakennuksen seiniin muistutuksena niiden merkittävästä roolista sotiemme aikana ja etenkin sotilaidemme saamasta hyvästä huolenpidosta. Kyseiset paikat ovat Kuusankosken keskusssairaala ja vanha Kymiyhtiön ammattikoulu. 

Muistolaattojen paljastusajankohdista minulla ei ole mitään tietoa valitettavasti....

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Kouvola / Korian vanhimman sotilaskodin muistolaatta

Eilen se alkoi! SM-Liigan kotiottelut SaiPan osalta alkoivat ja voittohan sieltä tuli! Tunnelmaa kyllä latisti tämä Korona, mutta sillehän ei mahda mitään, vaan sen kanssa on opittava elämään. Niinpä minäkin olin poikani kanssa seisomakatsomossa maskit naamalla ja jätin perinteiset makkaraperunat väliin, kuten oluenkin. Olihan tuo enemmän kuin outo kokemus, mutta mitäpä sitä ihminen ei tekisi välttääkseen tuon Trumpin kohtalon.

Muuten viime viikko on mennyt apeissa merkeissä, koska oma jaksaminen töissä on ajoittain ollut koetuksella. Suurin yksittäinen tekijä on ihan selkeästi ollut työpaikkani surkea sisäilma, minkä takia päätä on särkenyt joka hemmetin päivä ja samalla se laskee vireystilan alas. Niinpä puntinnosto ja vesijuoksu ovat ainoat harrastukset mihin voimat on riittänyt viime aikoina. Niihinkin vain välttävästi. 

Sotilaskoti oli aikoinaan tässä. Muistolaatta rännin vieressä

Komea punatiilinen rakennus


En tiedä piristäisikö omien inttiaikojen muistelot, koska päivänkohde sai ainakin minut toviksi miettimään noita mukavia menneitä aikoja. Nykyäänhän minulle ei kriisitilanteissa paljon käyttöä olisi, mutta ainahan voisin osallistua sotkussa munkkien pupeltamiseen. Nykykunnossani minusta ei olisi rähinöissä hyötyä, tosin eipä minulle iän puolesta niitä hommia enää tyrkytettäisikään.

Itse en tosin ollut Korialla intissä vaan suoritin asepalvelukseni 1980-luvun puolivälissä kuninkaallisessa kranaatinheitin eskadroonassa Uudenmaan rakuunapataljoonassa Lappeenrannassa. Siellä oli ainakin munkit hyviä ja ehkäpä jopa Koriallakin? Niitähän tässä on vähän ikävä...vaan siirrytään Korialle.

Olikohan jo vuonna 1921 tarjolla sotkun munkkeja?


Korian entisellä kasarmialueella on lukuisia muistolaattoja eri yksiköiden muistoina ja olenkin ne kaikki esitellyt blogissani, paitsi tätä Korian vanhimman sotilaskodin muistolaattaa. Se on kiinnitetty puntiilisen rakennuksen seinään ja sen viesti kertoo, että Tampereen sotilaskotikannatusyhdistys ry. piti sotilaskotia tällä paikalla vuosina 1921 - 1938. 

Muistolaatta on kiinnitetty rakennuksen seinään 22.10.2016, jolloin tuli kuluneeksi 95 vuotta sotilaskotityötä Korialla.

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Kouvola / Pesäpallon kokeiluottelun muistomerkki

Taas on viikko kulunut ja jääkiekon liigakauden alku lähenee. Enää viikon päivät odotusta ja sitten kiekot putoavat kauden alkamisen merkiksi. Kyllä olenkin jo pitkään odotellut tätä hetkeä, vaikka tosin välillä on näyttänyt siltä, ettei kautta saada edes aloitetuksi. Vieläkään en tosin laittaisi rahojani likoon, että kausi pelataan läpi ja keväällä juhlitaan SaiPan mestaruutta. Mitalisaumat SaiPalle toki on siinä kuin muillakin, mutta katsellaanpa rauhassa, kuinka korona vaikuttaa kauteen. Veikkaan, että joku pirullinen käänne vaanii vielä uhkaamassa SaiPan mitalia....

Muistomerkki Inkeroisen vanhan kentän laidalla

Pesäpallo sai alkunsa täältä Inkeroisen vanhalta kentältä


Urheilu on kuitenkin aiheena myös tämänkertaisessa kohteessamme. Kyseessä on näet ratkaisevan kokeiluottelun muistoksi paljastetusta muistomerkistä, koska Inkeroisten vanhalla kentällä pelattiin ratkaiseva kokeiluottelu kesällä 1921. Tämän pelin seurauksena todettiin, että uusi laji pesäpallo on syntynyt. Vajaan kymmenen vuotta pelatun pitkäpallon kehittyminen pesäpalloksi oli tapahtunut!

Muistomerkin graniittiin upotettu laatta


Pitkäpallohan oli suomalaisen Tahko Pihkalan vanhemmasta kuningaspallosta kehittämä uusi laji, joka eli siis joitakin vuosia. Pitkäpalloaikana kenttää muutettiin pariin otteeseen ja lopulta siitä muodostui ihan oma lajinsa. Pesäpallo aloitti maailmanvalloituksen! No, itse en tuota kummemmin seuraile, mutta tiedän sen olevan suosittu laji Vimpelissä ja Sotkamossa. Niin, pelataan sitä naapuripitäjä Imatrallakin....

Muistomerkki on Suomen pesäpalloliiton pystyttämä, mutta sen paljastamisvuotta en saanut selville. 

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Kouvola / Mänttärin sukuyhdistyksen museo

Viime sunnuntaina esittelin Elimäen kotiseutumuseon, joten tällä kerralla voikin sitten esitellä yksityisen sukumuseon Kouvolan Liikkalasta. Kooltaan ja rakennuskannaltaan tämä sukumuseo on huomattavasti pienempi ja vaatimattomampi kuin edellisviikon kohde, mutta takuulla sen merkitys on Mänttärin suvulle merkittävämpi. Minustakin olisi hienoa ylläpitää omaa museota, jos sellaiseen olisi mahdollisuus.

Ohi ei voi ajaa kylttiä huomaamatta

Sukumuseo Heinäkalliolla


Mänttärin sukuyhdistyksen sukumuseo sai alkunsa vuonna 1965, kun hirsinen 1700-luvulla pystytetty hirsiaitta siirrettiin Heinäkalliolle. Tästä paikasta muodostui museo ja lukuisten juhlien pitopaikka. Vaikka paikalla vieraillessani museo oli kiinni, niin kuulemma rakennukset ovat täynnä Mänttärinmäeltä museoon siirrettyjä vanhoja esineitä. 

Sukumuseon perusti Sippolan Osuuskaupanjohtaja Evert Mänttäri

1700-luvun hirsiaitta on vielä hyvässä ryhdissä


Tällainen yksityinen suvun hallinnoima museo on Suomessa harvinaisuus, mutta se on välittänyt nyt perimätietoa nuoremmille sukupolville jo yli 50 vuoden ajan. Ansiokasta työtä, millä nostan hattua korkealle. Museoalue on saanut myöhemmin seurakseen toisen rakennuksen, aitan. Tämäkin rakennus lienee täynnä vanhoja tavaroita, joista valtaosa maataloustyökaluja.