tiistai 28. helmikuuta 2017

Viipuri / Aseman karhupatsas nro2

Nyt on sitten vietetty toiminnallista lomaa jo kolmen päivän ajan. Pojalle on etsitty asuntoa ja lisäksi olen tehnyt poikien kellaritiloissa melkoista inventaariota. Tavaraa on viety metalli-, muovi- ja muuhun kierrätykseen melkoiset määrät. Edessä odottaa vielä lukemattomat kuormat kaatopaikalle ja tietysti muuttohommatkin on edessä lähitulevaisuudessa... laiskottelemaan en siis pääse, vaikka haluaisinkin.
Karhu on sijoitettu suihkulähteen vierelle

Nyt kuitenkin jatkoa eilen esitellylle Viipurin rautatieasemalta säästyneille karhupatsaille. Toinen Viipurin rautatieaseman tuholta säästynyt karhupatsas köllöttelee Pietari - Paavalin kirkon pihamaalla nuuskimassa suihkulähteen vettä. En ole löytänyt mitään tietoa, kuinka se sinne on päätynyt Viipurin rautatieasemaa kohdanneen täydellisen tuhon jäljiltä, mutta ehkä joku lukijoistamme osaa meitä asiassa neuvoa?
Yksi karhu on vielä tiedossani, mutta yksi näistä neljästä nallesta lienee hukassa ikuisiksi ajoiksi....

Tämä veikeä kivinen karhu tuntui olevan ainakin paikallisten pikkulasten suuri suosikki vierailessamme paikalla. En osaa edes sanoa varmasti, mutta lienee ollut kesällä 2015, kun nämä kuvat on näpätty kameran muistikortille.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Viipuri / Aseman karhupatsas

Minulla ei ole pienintäkään tietoa kuin maantasalle räjäytetystä Viipurin rautatieasemasta säilyi kolme etuovea vartioineesta karhusta kolme neljästä. Suomalaisten on tietenkin pitänyt löytää ne raivaustöitä tehdessään, mutta mitään mainintaa en ole asiasta nähnyt. Johonkin ne on myös laitettu jemmaan odottamaan parempia aikoja, joita ei ole oikeastaan koskaan tullut. Nyt kuitenkin venäläiset ovat löytäneet niille uutta käyttöä ja lienee aika esitellä ne kaikille suomalaisille. Monillehan paikat ovat aivan tuttuja ja uskoisin monen niitä kuvanneenkin omiin kotialbumeihinsa. No, ainakin nämä esittelemäni kaksi karhua lienevät Viipurin kävijöille tuttuja. Ehkä se kolmas ei ole osunut ihan kaikkien silmiin. Itsekin sain siitä tiedon vasta ihan äskettäin ja kuvaamaan kerkeän sen vasta kesällä.
Aseman tuholta säästynyt karhupatsas

Joka tapauksessa yksi Viipurin rautatieaseman tuhosta selvinnyt karhupatsas on saanut oman puistikon aivan rautatieaseman läheisyydestä. Se näyttää hivenen restauroidulta, mutta siinä se vaan arvokkaan oloisena pällistelee kaikkien nähtävänä omassa puistossaan. Hienoa, että tämä säilyi sodan hävitykseltä... 
Karhu eri kulmasta

Lähikuvaa

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Viipuri / Viipurin rautatieasema

Jälleen vuorossa on kohde, mitä en aluksi meinannut esitellä ollenkaan. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun osa rautatieasemasta on kuitenkin jäljellä vaikka se onkin hajautettu ympäri kaupunkia. Nämä rautatieaseman jäänteet selviävät seuraavista kahdesta bloggauksesta. Yksi kadonnut osa rautatieasemaa on myös tiedossa, mutta sen käyn kuvaamassa vasta ensi kesänä, joten julkaistaan se sitten saman tien.
Viipurin rautatieasema räjäytettynä elokuussa 1941 (SA-kuvat)

Viipuri sai ensimmäisen rautatieaseman vuonna 1870, jolloin valmistui Riihimäki - Pietari rautatielinja. Matkustajamäärät kasvoivat melkoisesti ja jo 1800-luvun lopulla Viipurin rautatieasema jäi pieneksi ja ajastaan jälkeenjääneeksi. Oli siis aika rakentaa uusi ja sellainen valmistuikin lopulta 1913 Eliel Saarisen ja häntä auttaneen arkkitehti Herman Geselliuksen yhteistyönä. Yllättäen siitä tuli liki kopio Helsingin rautatieasemasta, mikä oli myöskin Saarisen suunnittelema.
Tältä asema näytti syyskuussa 1941 raivaustöiden jälkeen (SA-kuvat)

Rakennus poikkesi Helsingin vastaavasta pienemmällä koolla ja pääsisäänkäyntiä eivät vartoineet nykyiset VR:n mainoshahmot kivimiehet, vaan naishahmot, joiden vierellä oli karhu kummallakin puolella. Karhuja oli siis yhteensä neljä, joista yksi on kadoksissa, mutta kolmen olinpaikan olen saanut selville. Se missä yksi on ja naishahmot, niin paras tieto on arvaus siitä, että ne ovat tuhoutuneet kesällä 1941, jolloin vetäytyvät neuvostojoukot tuhosivat sen liki maantasalle poistuessaan Viipurista.
Stalinin aikaan osattiin myös rakentaa komeita pytinkejä

Nykyinen rautatieasema sen sijaan on venäläisten Stalinin aikana rakentamaa arkkitehtuuria, mutta ei se ruma ole ainakaan omasta mielestäni. Jonkun verran siinä on samoja elementtejä kuin aiemmassakin versiossa. Myös osa nykyistä rakennusta hyödyntää vanhoja suomalaisten rakentamia osia, mutta niiden tunnistamiseen pitää olla enemmän asiantuntemusta kuin itselläni on. 
Aseman kupeella on myös yksi Viipurin tunnetuimpia maamerkkejä

lauantai 25. helmikuuta 2017

Hamina / Salpalinjan muistomerkki

Edellisellä kerralla esittelimme Salmenkylän miehistötunnelin ja tänänä jatkamme ilmeisesti samojen tekijöiden aikaansaannoksella. Tunnelin takana olevassa merenlahdessa on komea laivasatama ja sen alueelta löytyy karu muistomerkki Salpa-linjan tekijöiltä vuodelta 1940.
Muistomerkki on komealla paikalla

Mitään sen enempää en osaa tästä sanoa, koska ei siitä taida tietää paljoa kukaan muukaan? Omana olettamuksena esitän että tunnelinlouhijat ovat omana vapaa-aikanaan kilkutelleet kiven pintaan muistoksi tekstin Salpa-linja 1940. 
Muistomerkki on aivan tienristeyksessä

Vilpitön toiveeni olisi, että saisin tästä teidän lukujoiden kautta lisää tietoa. Kenties joku tietäisi vaikkapa joukko-osaston tai duunariporukan joka oli louhimassa miehistötunnelia. Olisihan tieto jo siitäkin jo jotain....
Teksti näkyy vielä selvästi, vaikka onkin melko ohut kaiverrus

perjantai 24. helmikuuta 2017

Hamina / Salmenkylän tunneli

Kotosalla oma ekoprojektini etenee pikkuhiljaa. Nyt on sitten kaikkiin valaisimiin vaihdettu energiaa säästävät lamput, jotka kuluttavat vain murto-osan energiamäärästä, mikä meillä meni aiemmin pelkkään valaistukseen. Tämäkin muutos näkynee pitkällä juoksulla meidän sähkölaskussa. Säästettyä rahamäärää parempi mieli tullee kuitenkin tästä ekoteosta. Samalla toivoisin, että muutkin suomalaiset tekisivät saman muutoksen omissa kodeissaan. Sitten tälläkin toimenpiteellä olisi saavutettu jotain suurta aikaiseksi.
Tästä astutaan sisään Salmenkylän tunneliin

Seuraavaksi tarkoitus olisi saada muutosta aikaan talomme lämmityksessä, jolloin saavuttaisimme suurempia säästöjä. Näillä kaikilla tekemillämme muutoksilla pyrimme säästämään luontoa ja saavuttamaan myös omaan pussiimme lisää käytettävää valuuttaa. Lähestyyhän kohta valtiovallan veronkiristykset , jotka osuvat minunkin kohdalleni, joten lisävaluutasta ei ole haittaa. Vaan palataan ekoprojektiimme myöhemmin ja siirrytäänpä nyt Haminaan tutustumaan yhteen Salpalinjan miehistötunneliin.
Tunnelin suuaukolta lähtee yhdyshaudat kumpaankin suuntaan

Salpalinjan kohteita olemme esitelleet aiemmin jo 28 kappaletta, eikä tässä Salmenkylän tunnelissa ole mitään erilaista mitä emme olisi jo kuvanneet aiemmin. Koska kumminkin kävimme paikalla kesällä 2016, niin tulkoon julkaistuksi. Jostain ihmeen syystä lukijat toivovat näitä Salpalinjan kohteita julkaistavaksi, joten siinäkin mielessä tämä kattanee kysyntää? Itse emme sen sijaan näe mitään erikoisepaa syytä esitellä kaikkia bunkkereita, juoksuhautoja ja muita sotarakennelmia, elleivät ne poikkea aiemmin esittelemistämme. Nyt poiketaan suunnitelmasta....
Tunnelissa on betonilattia

Kallioon louhittu Salmenkyläntunneli on hankalassa paikassa. Sen oviaukon edusta on täynnä romua, minkä alueen asukkaat ovat heittäneet pois. Joka tapauksessa onnistuin pääsemään tunnelin suuaukolle, missä törröttää tiilinen savupiippu. Ohittamalla savupiipun pääsee sisään n. 25 metriä pitkään tunneliin, missä ei ole sen kummempaa katsottavaa. Sota-aikana, jos tilaa olisi jouduttu hyödyntämään, niin se olisi taannut turvapaikan 40-60 miehelle. Onneksi sitä ei tarvittu, vaan vuodatettu hiki jäi ainoaksi tappioksi rakennelmaa tehdessä.
Tiilistä muuratun tilan käyttötarkoitus jäi vähän epäselväksi

Tunnelissa on yksi tiilistä muurattu huone, jonka käyttötarkoitus on joko ilmanvaihtoon tai lämmittämiseen liittyvä. Lisäksi pohjamuodoltaan mutkittelevaan suorakaiteeseen olevaan tunneli oli tarkoitus varustaa tulenjohtoperiskoopilla, mutta siitä en pimeässä nähnyt jälkeäkään. Päinvastoin meinasin tipahtaa lattiassa sijaitsevaan onkaloon, joka on joko kaivo tai viemäröinti. Jäi vähän epäselväksi.... 
Uuniluukku on komeaa tekoa

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Kotka / Sankarien lepo

Eilen oli mielenkiintoinen päivä. Saimme Williladyn kanssa taas naamamme tiedotusvälineisiin. Karjala-lehden julkaisu meistä ilmestyi ja mikä vielä parasta, niin SaiPa näytti Tapparalle todellista nykypäivän sankaruutta. Junnupitoisella joukkueella laitettiin hallitseva mestari tiukalle ja kaiken lisäksi, jos se 8 sekuntia ennen loppua ollut tolppaveto olisi uponnut!!! No, loistava taistelu palkittiin arkipäivän sankaruudella.

Kotkan kirkon ympärillä sijaitseva Kirkkopuisto pitää sen sijaan allaan 428 sankarivainajaa sekä aiemmin esittelemäni muistomerkin, missä kunnioitetaan jäänmurtaja Tarmon 35 uhria. Voisi kait sanoa, että tantereelle on haudattu melkoinen joukko sankareita, joiden ansiosta tänä vuonna vietetään Suomi100-juhlavuotta. Kaikki kunnia heille ja siksipä tänne päätettiinkin jo nopeasti sotien jälkeen pystyttää muistomerkki heille.
Sanarihautojen rivistöt ovat Kirkkopuistossa

Kotkan kaupunki ja seurakunta laittoivat pystyyn toimikunnan toteuttamaan sankarihauta-alueen kuntoon. Työ annettiin arkkitehti Erik Bryggmanin tehtäväksi ja paikka onkin kaunis. Kaiken kruunuksi alueelle päätettiin pystyttää muistomerkki, jonka sai tehtäväkseen Emil Filen oman ehdotuksensa pohjalta. Kilpailussa oli mukana myös 27 muuta ehdotusta, mutta Filen valittiin tekijäksi. Muistomerkin valmistui alkoi vuonna 1949 Haminan kiviveistämöllä, mutta vasta parin vuoden kuluttua se oli valmis paljastettavaksi. Se tapahtui 1.7.1951.
Alue on kivetty liuskekivillä

Emil Filenin 10-metrinen Sankarien lepo sankariveistos

maanantai 20. helmikuuta 2017

Kotka / Kotkan kirkko

Nyt Willimiestä taas närästää.... on se vaan kumma kun mikään ei meinaa onnistua. Olen yrittänyt leppoistaa elämää myymällä omaisuutta Tori.fi sivustolla ja vuokraamalla kirpputoripöydän. Silti tavaraa jäi myymättä vaikka omasta mielestäni hinnoittelin tuotteet melkoisen halvoiksi. Nyt ei ilmeisesti auta muu kuin laittaa viimeisenä mahdollisuutena myymättömät kamat Toriin tarjolle ilmaiseksi. Ekoihmisenä en vaan haluaisi viskata niitä kaatopaikallekaan, koska on joukossa ihan uusiakin tavaroita. On se kumma, ettei kenellekään kelpaa?
Kotkan kirkko on upea ilmestys

Muutenkin olen järkeistämässä omaa talouttani monin eri tavoin. Kilpailutin vakuutukset ja sähkön, millä sain aikaiseksi liki tuhannen euron säästön vuositasolla. Tuohon päälle kun vielä kierrätän kaiken muovin, kartongin, metallin ja paperin, niin voisin ilmeisesti ilmoittaa jätefirmalle, ettei meidän ohitse kannata ajaa kuin muutaman kerran vuodessa. Tosin biojäte saa jatkossakin lähteä roska-auton matkaan, koska kompostoimaan en rupea. Joskus aiemmin tein sitäkin, mutta enää en jaksa innostua. Todennäköisesti osaavat tehdä multaa halvemmalla ja paremmin kuin minä, joten tässä en ryhdy kilpailemaan heidän kanssaan.
Sisäänkäynti on upea

Muutenkin tiedossa on lisää ekoilua. Toissapäivänä metsuri kävi katselemassa tontin puita ja kaataa kuukauden päästä viisi hemmetin isoa puuta tontiltamme. Siinä on sitten meidän huushollin lähivuosien polttopuut samalla kertaa, kunhan vaan pätkin ja halon ne. Niin ja pitäähän ne vielä laittaa liiteriinkin. Tässä sitä hommaa riittääkin sen lisäksi, että oksanrojua tulee aivan järkyttävä määrä. Mitähän niille tekisin? 
Kirkko on todella upea

Vaan nuo ovat minun elämäni pieniä onnistumisia, mutta jossain muuallakin on onnistuttu erinomaisesti. Ainakin Kotkassa, missä arkkitehti Josef Stenbäck suunnitteli 1800-luvun lopulla uuden uusgoottilaista tyyliä edustavan punatiilisen kirkon. Se on todella upea, mutta niin esimerkiksi Koiviston kirkkokin, mikä on saman tekijän kädenjälkeä. Tämä mies osasi kyllä työnsä hyvin.
Lasi-ikkunat ovat isoja ja arvokkaita

Kirkko on hyvässä kunnossa myös sisältä

Kotkan kirkko on ns. päätytornillinen pitkäkirkko, mihin mahtuu yli 1500 sanankuulijaa istumaan yhdellä kertaa. Pilarit kannattelevat kirkon lehtereitä, mihin mahtuu melkoinen määrä ihmisiä seuraamaan kirkonmenoja. Jos sanankuuleminen ei innosta, niin paikallaolija voi keskittyä katselemaan kirkon upeita lasimaalausikkunoita, joista kirkon sivuilla olevat kuusimetriset ruusuikkunat ovat upeimmat. Ne on näet kasattu yli 2000 lasinpalasesta. Siinä on riittänyt puuhaa kerrakseen. 

Kirkko otettiin käyttöön vuonna 1898 ja sen tornin huipulla on kunnostettu mekaaninen kello, koska sen korvannut sähköinen kello ei suostunut toimimaan. Nyt 54-metrisen tornin huipulla on laadukkaasti toimiva ajannäyttäjä, jos vaan silmillä erottaa viisarit. Ainakin tällaisella huononäköisellä tekee tiukkaa.... 

lauantai 18. helmikuuta 2017

Uusikirkko / Leninin muistoseinä

Pari päivää on nyt Willimiehellä mennyt flunssassa ja toimintakin on samaa sarjaa. Lepoa, kiroilua ja lepoa on ollut ohjelmassa ihan liikaakin viime päivnä. Onneksi sentään jotain piristystäkin on ollut tarjolla. Torstaina kävin Kisapuistossa katsomassa kun SaiPa hakkasi vajaamiehisenä Sportin ja äsken katselin netistä kun SaiPa hakkasi Mikkelissä Jukurit jäänrakoon kaikkien aikojen heikoimmalla rosterilla. Hyvä osoitus taas siitä, että taisteluhenki ja asenne vievät vaikka läpi harmaan kiven. Iso käsi täältä Joutsenosta SaiPalle. Ensi tiistaina nähdään taas Kisapuistossa...
Leninin muistoseinä Halilan parantolan risteyksessä

Yksi voiton takuumiehistä oli maalivahti Tuohimaa, joka oli kuin muuri vihollisen maalintekijöiden välissä. Mies oli täyttä rautaa! Yhtä jykevä seinä, samanlaisia kolhuja kärsineenä kuin SaiPakin, löytyy Uudeltakirkolta Halilan parantolan tienhaarasta. Itse pujopartainen Lenin on saanut oman muistomerkin tänne. Lieneekö syynä se, että Lenin vieraili täällä Halilan parantolassa itseään hoidattamassa muutamaan otteeseen. Niistä retkistä tosin lisää joskus myöhemmin...
Kolhuja saaneena Lenin on vieläkin pystyssä

Tekijästä ja paljastusvuodesta minulla ei ole mitään tietoa, mutta lieneekö sillä mitään merkitystäkään. Samanlaisiahan voi löytyä lukuisia lisää eri puolilta suurta venäjän maata? Pääasia on se, että SaiPa voitti! 

perjantai 17. helmikuuta 2017

Sortavala / Kadonnut muistomerkki?

Takana on taas työntäyteinen viikko, missä ei ollut liikaa aikaa koikkelehtia kotosalla. Oli kaikenlaista palaveria, työpäivät tottakai ja pari SaiPan peliä vielä kaiken lisäksi. Kyllä, olen niin hullu, etten osaa pysytellä poissa Kisapuistosta, vaan pakkohan sinne on itsensä hilata kokemaan pettymyksiä vaikka eilen voitettiinkin. Muutama vuosi takaperin uumoilin, että SaiPan mitalin kunniaksi pystytettäisiin patsas Kisapuiston edustalle, mutta mitali jäi ottamatta ja tänä vuonna ei olla edes lähellä, vaan olemme sarjassa viimeisinä. Peliesitysten perusteella se on kyllä meille aivan oikea paikka, ei sitä käy kiistäminen!
Tuntemattoman patsaan jalusta

Sen sijaan ilmeisesti Sortavalassa raatihuoneen edustalla on joskus ollut joku muistomerkki tai patsas. En keksi mitään syytä, miksi paikalla olisi kivistä muurattu jalusta, mistä yläosa on kadonnut? Kivityöstä veikkaan, että kyseessä on ollut joku suomalaisten ennen sotia pystyttämä patsas, mutta en osaa varmaksi sanoa... en toki pidä mahdottomana että se olisi venäläisten tekosia! Olisiko jollain paremmin Sortavalan historiaa tuntevalla antaa meille tietoa tästä kohteesta? Me emme ainakaan onnistuneet löytämään mitään tietoa tästä....
Sydämestä päätellen kohde on nykyisin rakkaudelle pyhitetty alttari

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Kotka / Ahtaajat

Willimiestä sykäyttää aina, kun muistelen nuoruusvuosieni työpaikkaa Kaukaan sahan tukkiosastoa. Siellä sitä sai alkunsa minun vaiherikas työurani. Lautaa ja lankkua en ole sen kummemmin kanniskellut, mutta tukkeja ja muita pöllejä sitäkin enemmän. Yhä edelleen pidän tukkiosastoa parhaana työpaikkanani, koska täällä reipas porukkahenki sai raskaatkin työt tuntumaan helpolta. Toki tuolloin olin vielä ihan hemmetin hyvässä kunnossa, mikä olikin ehdoton edellytys. Nyt lihakseni surkastuvat ja yhä harvemmin tulee tehtyä raskasta ruumiillista työtä, vaikka tiedänkin sen olevan parasta lääkettä ikääntymiselle. Ehkä vielä joskus innostun fyysisestä työnteosta?
Satamasta katsottaessa veistos sijaitsee korkean kallion päällä

Vantteria jässiköitä löytyy myös Kotkan Palotorninvuorelta, mistä löytyy Oskari Jauhiaisen iso pronssinen teos Ahtaajat. Täältä nämä lankkuja kantavat miehet ovat katselleet Kotkan sataman meininkiä jo vuodesta 1966 lähtien. Toivottavasti ovat tyytyväisiä näkemäänsä koska Kotka lienee Suomen suurin vientisatama. Ei siinä hyvinvointimme kasva, jos laiturit saisovat laivoista tyhjinä.
Ahtaajat raahaavat lankkuja

Veistoksen syntyhistoriaan liittyy oleellisesti satamajätkien hyvinvointi ja sosiaalisten olojen parantaminen. Asiaa ajamaan perustettiin 1950-luvun alussa Satamien sosiaaliyhdistys ry. minkä tehtävä oli parantaa edellämainittuja seikkoja. Lisäksi yhdistys halusi kunnioittaa raavaita satamatyöläisiä ja julisti kilpailun satama-aiheisesta teoksesta, mistä tulisi pohjoismaiden ensimmäinen ahtaustyölle omistettu veistos.
Veistoksen luokse pääsee kivettyä polkua pitkin

Veistoksen sijaintipaikaksi valittiin Kotka, koska se oli Suomen suurin vientisatama. Neljän kilpailuun ehdotuksen lähettäneen kuvanveistäjän esityksistä palkintolautakunta valitsi voittajaksi Oskari Jauhiaisen teosta, mistä se sai kiitosta viiva- ja liikerakenteesta, monumentaalisuudesta, rytmisestä muodosta sekä yksinkertaisista äärilinjoista. Itse olisin toki valinnut sen, mikä olisi miellyttänyt silmää eniten! 
Veistoksen alla on yli kolmemetrinen graniittijalusta

Veistos sijoitettiin nykyiselle paikalleen ja paljastettiin 30.7.1966

maanantai 13. helmikuuta 2017

Kotka / Maria Purpur

Kotkan Isopuistossa sijaitsee hemmetin iso ja upea Pyhälle Nikolaokselle pyhitetty kirkko, joka on Kotkan vanhin rakennus. Senkin kohtalo oli vaakalaudalla Krimin sodan aikana heinäkuussa 1855. Tuolloin näet englantilaiset laivasto-osastot päättivät aiheuttaa tuhoa ja harmia venäläisille tuhoamalla Kotkan kaupungin, polttaen ja tuhoten kaupungin linnoitukset ja rakennukset. Liki ainoana rakennuksena jäi pystyyn Pyhän Nikolaoksen kirkko. Kirkon säilymiseen vaikutti Maria Purpurin toiminta.
Maria Purpur

Maria Purpur oli vanha äreä mummo, joka oli oikealta nimeltään Maria Feodorova tai Purpurskaja, kuten häntä kutsuttiin. Hän oli everstin leski, joka asui pienessä vaatimattomassa mökissä kirkon läheisyydessä. Asukkaiden paetessa vihollisten tuhotoimia, jäi Maria yksin kaupunkiin kohtaamaan vihollisen. Mitä sen jälkeen tapahtui, niin siitä on kaksi eri versiota. Joko Maria löytyi omasta mökistään ja siirrettiin tavaroineen kirkkoon, mikä jätettiin tuhoamatta. Toisen version mukaan Maria olisi löydetty kirkosta ja hän olisi puolustanut sitä kaikin keinoin, jolloin viholliset olisivat heltyneet....

Olkoon tarinoista kumpi tahansa oikein tai väärin, niin eihän sillä ole merkitystä. Tarina on joka tapauksessa hyvä! Niinpä onkin oikein, että hän on saanut oman muistomerkin kirkon edustalle. Patsashankkeen laittoi alulle kunnallisneuvos Anna-Liisa Linkola ja myöhemmin perustetun patsastoimikunnan vetäjänä toimi Anja Sirola.
Taiteilijakin on ikuistanut nimensä pronssiin

Patsaan suunnitteli ja käsittääkseni myös valmisti Juta Eskel. Pronssisen patsaan paljastamispäivä oli 26.9.1999 ja nyt Maria voi vahtia kirkon säilymistä jatkossakin oikealta paraatipaikalta.
Patsashanke sai taakseen lukuisia tukijoita

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Sortavala / Raatihuone ja Leninin patsas

Willimies on viime aikoina kovasti miettinyt, että mitä ihmettä sitä kesänä kotosalla touhuaisi? Kuvausreissut vievät toki lukuisia päiviä kalenteristani, mutta pitäisihän sitä kaiketi jotain kotosallakin puuhastella. Autotallin maalaaminen ja polttopuiden pilkkominen nyt tulee ensimmäisinä mieleeni, mutta jotain muutakin pientä nikkarin hommaa pitäisi kehitellä. En vaan osaa olla koko kesää jouten. Yhtenä vaihtoehtona olen jopa miettinyt omaan akuuttiin rahapulaani kesätyöpaikan etsimistä. Kyllähän sitä joutaisi muutaman viikon tehdä palkkatyötäkin, jos sellaista sattuisi löytymään...
Raarihuoneen julkisivu

Tekemistä riittää

Se on kuitenkin varmaa, etten missään tapauksessa lähde mukaan Sortavalan entisen raatihuoneen entisöimiseen, vaikka se olisikin sellaista työtä mistä olisin aidosti kiinnostunut. Kaikki vanha ja sen kunnostaminen on lähellä sydäntäni. Jossain vaan menee raja, minkä ylitse en ole valmis loikkaamaan. Täällä olisi aivan liikaa ja etenkin liian pitkäksi aikaa työtä, mihin en ole valmis sitoutumaan. Tekemistä riittää ihan omasta takaakin, kunhan vaan aktivoidun.
Tuuliviirin vuosiluku? Otettiinko talo käyttöön 1882 vai 1885

Ei taida uusi maalipinta riittää

Silti toivon vilpittömästi, että tämä vuonna 1885 Frans Anatolius Sjöströmin suunnittelema rakennus kunnostetaan lähivuosina, jolloin siitä on vielä jotain jäljellä. Tämä rakennushan säästyi sodan tuhoilta, mutta ajan hammas sitä kuitenkin nakertaa. Viime vuosina rakennuksessa toimi kirjasto, mutta nyt on tiedossa lupausta paremmasta. Gogoljevin säätiö teki Sortavalan kaupungin kanssa sopimuksen rakennuksesta vuonna 2015. 
Talon seinässä on muistolaatta

He lupasivat kunnostaa rakennuksen vuoteen 2020 mennessä ja ilmeisesti siihe non tarkoitus sijoittaa joku museo. Toivon vilpittömästi hankkeen onnistuvan, koska lokakuussa 2016 vieraillessani Sortavalassa, mitään ei ollut tapahtunut. Lisäksi jos kunnostushanke alkaa ja etenee, niin mikähän mahtaa olla puutarhassa sijaitsevan Leninin veistoksen kohtalo? Jääkö se paikalleen vai kunnostetaanko rakennus pihapiireineen alkuperäisen näköiseksi? Seuraamme asian etenemistä tulevilla Sortavalan reissuillamme.
Puutarhassa on V.I.Leninin patsas


lauantai 11. helmikuuta 2017

Sortavala / Sortavalan lyseo

Koulumaailma on tullut itselleni viime vuosina tutuksi ja siellä työurani tullee päättymäänkin, vaikka olenkin suunnittelemassa pienimuotoista yritystoimintaa sivuhommina. Monia muitakin suunnitelmia minulla on juuri nyt meneillään, joista tärkeimpinä mainittakoon oman elämäni leppoistaminen ja kirjaprojekti, koska olen aloittanut kaiken muun ohella kirjoittamaan kirjaa. Tullaanko se koskaan julkaisemaan missään, jää vielä nähtäväksi? Ainakin jo tähän mennessä olen oppinut paljon uutta itsestäni ja aiheesta, mistä kirjoittelen. Se onkin sitten ihan toinen juttu, että julkaistaanko sitä ikinä missään vai jääkö se pöytälaatikkotekeleeksi? Nyt jos jotain kiinnostaa tietää, mistä aiheesta kirjoittelen, niin kerrottakoon etten ainakaan historiasta enkä koulumaailmasta. Muuten aihepiiri saakin olla oma salaisuuteni...
Sortavalan lyseo
Tänään esittelyvuorossa onkin koulu, koska tuli tuossa stoorin alkuosassa sivuttua aihepiiriä. Kyseinen koulu on lakkautettu jo vuonna 1939 ja siirretty Nyky-Suomen alueelle Seinäjoelle. Kyseessä on Seinäjoen lyseon edeltäjä Sortavalasta, joka aloitti toimintansa yksityisenä poikakouluna vuonna 1893. Tuohon aikaanhan ei tyttöjen koulunkäyntiin panostettu niin kuin nykyisin. Itse asiassa tekisi mieli sanoa, että tulevaisuudessa maamme on tyttöjen varassa, koska heissä on ilmeisesti maamme voima. Johtopaikat odottavatkin heitä tulevaisuudessa yhä suuremmassa mittakaavassa.
Muistolaatta lyseon seinässä

Näin ei kuitenkaan ollut tässä Jac Ahrenbergin suunnittelemassa rakennuksessa, mikä oli täynnä poikia. Muistolaatan teksti on hivenen hämäävä vuosilukujen 1901-1939 osalta. Toiminta näet alkoi jo vuonna 1893, mutta valtion lyseoksi koulu muuttui vuonna 1897 ja ensimmäiset ylioppilaat sieltä valmistuivat vuonna 1901. Siitä lienee vuosiluku 1901 tullut muistolaattaan? Oppilasmäärältään koulu kasvoi reilun 300 oppilaan kokoiseksi itsenäisyytemme alkuvuosina. 

Lyseon toiminnasta jäi itselleni hämäräksi sen mahdollinen toiminta jatkosodan vuosina. Avattiinko sitä ollenkaan vai? Tuntemattomaksi jää myös se, että kuka on kustantanut arvokkaan marmorisen laatan koulun seinään ja koska se on paljastettu?

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kotka / Kotkan pojat

Willimies on viime aikoina parantanut omaa elämänlaatuaan monin eri keinoin. Olen hillinnyt sähköpostitulvaa siirtämällä yksityis- ja työelämän turhia sähköposteja sekä muita viestejä pois unsubscribe-toiminnolla. Nyt puhelimestani ei enää kuulu jatkuvasti kilkutusta uuden viestin saapumisen merkiksi. Samaa voin lämpimästi suositella kenelle tahansa. Muitakin toimenpiteitä olen ottanut käyttööni, kuten esimerkiksi K-Plussa ja S-mobiilisovellukset. Eipä tarvitse noitakaan kortteja raahata mukana. Muutokset ovat vielä pieniä, mutta aion tehdä jatkossa lisää muutoksia, joiden tarkoitus on vähentää itseäni ärsyttäviä asioita.

Lisäksi omassa taloudessamme aloitimme muovin- ja kartongin kierrättämisen, joten nyt roskapönttöömme ei ilmesty paljoakaan rojua, minkä hävittämisestä joutuisimme maksamaan. Tämä innostus sai alkunsa omasta ekohörhöilystäni ja kaiketi siihen vaikutti eniten nykyinen luonnon tila. Meret pursuavat muovia ja muuta rojua, mutta todellinen herättäjä oli kaiketi lukemani artikkeli, missä kerrottiin itselleni rakkaan Saimaankin saaneen osansa muovista! Pakkohan meidän on tehdä asialle jotain?
Kotkan pojat kaupungintalon edustalla

Lisäksi maailman suurin talousmahti USA sai uuden presidentin ja liki ensitöikseen hän kiisti ilmastonlämpenemisen. Hei ja Come on! Ainakin jäätiköt sulavat ja täällä Joutsenossa talvet ovat lämpötilaltaan liki yhtä lämpimiä kuin kesätkin vaikka tälllä hetkellä pakkasia piteleekin. Tätäkään lienee turha kiistää. Aion siis jatkossakin tehdä ympäristöä hyödyttäviä ekotekoja, Trumpista välittämättä! Toki niistä pitää olla hyötyä myös omalle rahapussilleni.

Ympäristöteko voi toki olla muutakin kuin kulutuksen vähentämistä, kuten tämän päivän kohteemme esittää. Kyseessä on silmänilo, mikä on pystytetty Kotkan kaupungintalon eteen kaikkien kulkijoiden nähtäväksi. Kyseinen teos on Essi Renvallin Kotkan pojat, joka paljastettiin tuhat henkisen vierasjoukon läsnäollessa nykyisellä paikalla 28.7.1951. Mielestäni teos on yksi Kotkan upeimpia ja se soveltuu miljööseensä erittäin hyvin.
Sopii hyvin omalle paikalleen

Patsashanke sai alkunsa Kotkan silloisen kaupunginjohtajan Lindgrenin aloitteesta. Vuonna 1947 veistokselle myönnettiin määräraha ja hanke nytkähti eteenpäin. Taiteilijaksi valikoitui Essi Renvall, joka teki tämän pronssisen ja kivisen teoksen kuvaamaan kasvua ja kehitystä Kotkassa. 
Pronssista kauneutta

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Sortavala / Venäläisen sukellusveneen muistomerkki

Tämän kertaisen tekstin kirjoitti palkaton assistentti Ilkka Pirhonen, koska hänen puoleensa käännyin kohteen valokuvia tutkiessani. Ilkkahan tähän liittyvän ongelmankin ratkaisi, joten on ihan oikeus ja kohtuus, että hän sai hoitaakseen myös tämän kirjallisen puolen....alla siis Ilkan kertomus mystisestä Sortavalan sukellusveneestä....

Sortavalassa, matkustajasatamasta hotelli Seurahuoneelle rantaa pitkin kävellessä, kulkijan huomio kiinnittyy uuden näköiseen muistomerkkiin. Mustaan peltiin polttoleikattuun sukellusveneen kuvaan, jossa iso teksti kertoo sen olevan pystytetty Laatokan rantojen puolustajien kunniaksi. Pienempi laatta muistomerkin kulmassa kertoo: “Tässä, Läppäjärven pohjassa, lepää uponnut sukellusvene”. Eihän siinä mitään ihmeellistä, että moinen muistomerkki on olemassa, mutta kun oma historiantuntemus ei ole kuullutkaan Sortavalan rannoille sodan aikana upotetuista sukellusveneistä. On siis aika ryhtyä salapoliisityöhön.
Muistomerkki uponneesta sukellusveneestä

Asia tuntuu olevan itse venäläisillekin melko tuntematon, sillä monella matkailusivulla kyllä kerrotaan kyseisen monumentin olemassa olosta, mutta missään ei mainita tarkempaa syytä muistomerkille. Tai kerrota, kuinka Laatokan rantojen puolustajien vene on järven pohjaan joutunut. Jos se olisi sodan aikainen, olisi joku suomalainen joukko-osasto kyllä ottanut kunnian upotuksesta, mutta kun ei sanaakaan löydy! Vihdoin internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy keskustelupalsta, jolla myös ihmetellään asiaa. 

Ensimmäinen keskustelija kertoo Laatokalla uineen jatkosodan aikaan kahdeksan sukellusvenettä. Viisi   kokoluokkaa MaljutkaLopuksi tulee sitten meillekin tuttu kysymys, mikä vene makaa Sortavalan rantavedessä, sillä sodan aikana sukellusveneitä ei Laatokalla tiettävästi uponnut. Seuraava keskustelija kertoo lapsuusmuistonaan, kuinka oli nähnyt, kun sukellusvenettä oli yritetty siirtää lahdella, mutta se oli hajonnut kappaleiksi ja uponnut. Vihdoin löytyy kolmas mies, joka ei tällä kertaa ole vaitelias, vaan tuo ensimmäisen kerran meille jotain selkeää ajatusta veneen historiasta. Hän kertoo, että Sukellusvenetutkimuskeskuksen omaisuutta ollut vene on hinattu Lahdenpohjasta romuna Sortavalaan.
Muistomerkki ei ole kovin vanha

Keskustelijan mukaan laivasta olisi ollut tarkoitus ottaa rautaa traktoreiden panssarointiin. Idea osoittautui kuitenkin huonoksi ja laiva jäi paikoilleen kunnes upposi.

Museoissa on mukava käydä muutenkin, ja lisäksi siellä yleensä tunnetaan paikallista historiaa. Niinpä seuraava kohde olikin Pohjois-Laatokan aluemuseo, jossa pääkonservaattori Jelena Kornitsenko kertoi netistä löytämäni keskustelun sisältäneen paljon faktoja. Laiva ei todellakaan ole jatkosodan aikaan Laatokalla toimineita sukellusveneitä. Se on tuotu romurautana hinaamalla Lahdenpohjasta. Valmistusmaasta Kornitsenko sen sijaan ei osannut sanoa mitään. Ja laiva oli todellakin tuotu sitä varten, että siitä otetaan materiaalia teollisuuden tarpeisiin. Hänen mukaansa toimijana olisi kuitenkin ollut Helylässä toiminut, suomalaisten vuonna 1881 perustaman Oy Helylän koulukaluste-, huonekalu- ja lelutehtaiden toimintaa jatkanut, Sortavalan huonekalu- ja suksikombinaatti.
Venäjänkielen taitoisille

Kombinaatti oli alansa suurimpia toimijoita Neuvostoliitossa, ja tarvitsi tuotantoonsa metallia. Tätä tarkoitusta varten oli sukellusvene Sortavalan kaupungin lahdelle hankittu, ja paljon siitä ehdittiin metallia ottaakin. Mutta kun vihdoin havaittiin, että seuraavat materiaalinhankintatoimet saattavat viedä laivan kelluntakyvyn, sitä yritettiin siirtää lähemmäs rantaa. Tämä toimenpide hajotti laivan ennen kuin se saatiin liikkeelle ja sukellusvene upposi keskelle lahtea. 

Eli ei ole täyttä varmuutta, mitä rantoja uponnut vene oli puolustanut, mutta muistomerkki on kuitenkin avannut meille palan Neuvostoliiton teollisuushistoriaa. Kiitoksen Jelena Mihailovna Kornitsenkolle.