perjantai 20. helmikuuta 2015

Lappeenranta / Mystinen viikinkivene

Jokunen viikko takaperin kurvasimme Williladyn kanssa maastoautolla pitkin ja poikin Joutsenoa huviksemme. Tällaiseen kalliiseen harrastukseen on varaa kun ajaa isäukon autolla ja bensoilla. No, itärajan takaa toki haen omatkin bensani, joten eihän tuo liian kallista ole kuitenkaan... Puolikkaalla eurollahan saa nykyisin litran verran menovettä janoisiin autoihin. Ainakin itselleni on selvää, että siellä tankataan jatkossakin. Itse asiassa kohta alkava Willimiehen jäljillä Karjalassa blogi reippaine kurvailuineen luovutetun Karjalan alueella takaa halvat polttoaineet ja muut tarvikkeet. 
Viikinkejä Joutsenossa?

Tuosta uudesta blogista vielä sen verran, että tarkoitus oli aloitella 1.4.2015, mutta saattaapi olla että aloituskirjoitus ilmestyy jo reilusti aiemmin. Jos haluat kestää ajanhermolla, niin piipahdahan peukuttamassa uuden blogin Facebooksivustoa, niin saat päivitykset samantien. Ideahan oli kirjoitella sinne kerran viikkoon, mutta saattaahan tuo tahti olla alkuun jopa vähän reippaampikin. Kohteitahan on jo jonkun verran kuvattuina edellisillä retkillä.

Vaan palataanpa tuohon Joutsenon autoretkeen. Yllättäen näet säkkipimeästä ympäristöstä pilkahti omituinen näky. Aluksi ajattelin paikalla jököttävän lumeen hautautuneena olevan viikinkilaivan. Muutama vuosi takaperin näet Lappeenrannan satamassa kökötti sininen viikinkivene, tosin alkuperäisiä pienempänä, joka herätti monien huomion. Luulin löytäneeni sen, mutta palatessani paikalle valoisan aikaan totesin olleeni väärässä. Kyseessä ei ollut tuo sininen viikinkialus, vaan lähes vastaava metallinen alus.
Miehistö hukassa

Eihän tämä kummoinen kohde ole, mutta kun oli jotenkin taas palattava kirjoittamisen ääreen tylsistymisen takia. Niinpä olkoon tämä Saarnialantien varressa sijaitseva alus seuraava kohde, vaikka tässä mitään muuta ihmeellistä ole kuin sijainti tien vieressä pellolla ja omituinen muoto, mikä tuo väkisin mieleeni viikinkialukset.

Tällaista tällä kertaa ja eiköhän viikon sisään uuden blogin aloitusjuttukin saada ilmoille. Tiedä vaikka innostuisin vielä tänään....  

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Lappeenranta / Tyttö Karjala

Kuukausi takaperin lopetin tämän blogin ja paljon onkin tapahtunut sen jälkeen. Tunteet ovat vaihdelleet innostuksesta masentuneisuuteen. Uuteen blogiin olen kehitellyt kohteita parhaani mukaan, mutta nyt tuntuu että ei kiinnosta pätkääkään aloittaa samaa rumbaa. Sain näet apurahahakemukseeni kieltävän vastauksen, joten taas pitäisi repiä kaikki aika ja raha omasta selkänahasta. Päätös hidastaa ainakin kuvausretkien määrää, koska ei meilläkään ole aina varaa asua retkillämme hotellissa ja paluu yöksi kotiin pakottaa keskittymään lähiseutujen kiertämiseen. Vaan näillä ehdoilla ja pelimerkeillä aloitetaan 1.4.2015 Willimiehen jäljillä Karjalassa blogi.

Sen verran tuo kielteinen apurahapäätös ilman perusteluita otti koville, että meinasin kettuillessani muuttaa tämän blogin julkisuusasetuksia niin, että sitä olisi päässyt lukemaan vain harvat eli minä itse. Jätin kuitenkin tekemättä, koska eihän se ole lukijoiden vika, että Suomen Kulttuurirahasto ei anomaani rahasummaa myöntänyt. Ilmeisesti raha on tärkeämpää erilaisten nukkekotinäytelmien tuottamiseen ja kirjankirjoittajien elintason ylläpitämiseen, vailla tietoa lopputuloksesta saatavaan hyötyyn.

No mitäpä hyötyä minunkaan blogistani on? Ei oikeastaan mitään, mutta onhan tuota ollut kiva kierrellä muistomerkkejä, jotka liittyvät erilaisiin tilanteisiin ja tapahtumiin, kuten Suomen käymiin sotiin. Vastaavia sivustojahan löytyy netistä muutamia, jotka ovat jonkin yhdistyksen ylläpitämiä. Vaikuttaa kyseisillä yhdistyksillä olevan melkoisesti vähemmän rahaa kuin minulla, ainakin kohteiden kattavuudesta päätellen! 

Ainakaan Tammenlehvän perinneliiton ylläpitämä sivusto Suomen sotamuistomerkit 1939-1945 ei ole päivittynyt aikoihin, mutta onneksi reissaavat ihmiset lisäävät kuvia matkakertomusten kera kaikkien luettavaksi. Valitettavasti tiedot ovat melkoisen levällään ja niiden etsiminen työlästä. Kaikesta huolimatta toimeliaat ihmiset näyttävät saavan enemmän aikaan kuin erilaiset viralliset tahot. 

Osaltaan se onkin ollut itsestäni parasta, kun löytää yllättäen jonkin muistomerkin, mistä ei ole etukäteen ollut tietoinen. Se tuntuu aina hyvälle, kuten kävi viime perjantaina Lappeenrannan kaupunginteatterissa, kun piipahdin katsomassa hidastempoista ja puuduttavaa näytelmää Mannerheim ja Kettujen sota. Teatterin aulan nurkassa oli muhkea pronssimöykky, mikä kuvasi hevosella ratsastavaa tyttöä. Tämän teoksen on tehnyt Kari Juwa vuonna 1982.

Teoksen lahjoittaja selvinnee kyseisestä epäselvästä tekstistä

Tyttö Karjala