Terijoki / Vanhan hautausmaan muistomerkki (julkaisu nro 800)

                                            Gary Moore "Over the hills and far away"

Huonosti nukuttu yö takana, joten kirjoitanpa tarinan heti aamutuimaan. Viikonloppu minulta meni sairastellessa, mutta eilen olin jo sen verran hyvässä kunnossa, että piipahdin Svetogorskissa tankkaamassa autoni ja shoppailemassa. Taas rautakaupan hyllyltä tarttui työkaluja yms. mukaani. Halvalla kun saa, niin minähän ostan, vaikka tarve tulisi vasta myöhemmin. Pahan päivän varalle on aina varauduttava!

Oikeastaan vasta nyt tajusin, että tämähän on Willimiehen jäljillä blogin kirjoitus nro 800! Joku tietenkin innostuisi juhlistamaan asiaa, mutta koska vasta vajaa kuukausi takaperin meni 300.000 kävijän määrä rikki, niin en sitten kyllä viitsi pitää pirskeitä. Menköön tällä kertaa merkkipaalu ohitse minimisuorituksena. Toki on sanottava, etten voi käsittää kuinka monta tuntia olen tähän harrastukseeni upottanut? Lähes neljä vuotta olen kierrellyt pitkin ja poikin blogin kohdealuetta ja valokuvannut kaikki eteeni osuneet muistomerkit ja muut itseäni kiinnostavat kohteet. Tuntimäärä on ihan oikeasti tajuton!

Hautausmaan portinpylväät ovat vielä paikallaan

Yritetäänpä hivenen laskea blogiin käyttämääni aikaa! Neljän vuoden aikana olen julkaissut keskimäärin joka toinen päivä uuden tarinan, minkä tekemiseen menee keskimäärin tunnin verran. Joskushan nuo ovat lyhyempiä, mutta joskus taas saa istua tuntitolkulla miettimässä, että mitähän kirjoittaisi? Lisäksi joka kesä olen kierrellyt niin Suomen kuin Venäjänkin puolella lukemattomia päiviä. Veikkaisin koko päivän kestäviä kuvausreissuja olleen 25 kappaletta, joiden päälle on vielä monia reissuja Venäjälle, mitkä pakottivat yöpymään paikan päällä. Lasketaan näistä vaikkapa 30 päivää ja niistä tehokasta kuvausaikaa 12 tuntia. Ei tuo varmaan pidä paikkaansa lähellekään, mutta antaa suuntaa.

Hautausmaan muistomerkki

Näiden koko päiväreissujen päälle on vielä iltareissut, joita tein lukemattomia blogin alkuvaiheessa, jolloin kohteet olivat Lappeenrannan alueella. Niitä oli kymmeniä.... Vaan, kun tämäkään ei riitä! Loppujen lopuksi kaikkein työläin vaihe on perehtyä kirjallisuuteen ja etenkin etsiä kohteita netistä. Tämä työ on kaikkein hitainta ja aikaa vievää. Joskus vihje muistomerkistä voi olla maininta sen sijainnista jonkun kyläläisen pellon kulmassa tai pahimmillaan keskellä metsää. Pelkkä tieto olemassaolosta ei riitä minulle, vaan haluan tietää etukäteen mahdollisimman tarkkaan paikan sijainnin, jotta aikaa ei haaskantuisi paikan päällä etsimiseen. Tätä työtä teen päivittäin. Jos Williladylta kysytään, niin siihen menee aikaa aivan liikaa! Omasta mielestäni neljän vuoden aikana olen käyttänyt tähän tiedonhakuun liki kaksi tuntia päivässä. Kuulostaa aika isolta määrältä, mutta pitänee paikkansa!

Patsaan kustantaneet tahot ovat saaneet maininnan muistomerkkiin

Lopputulokseksi saan noin 4000 tuntia! Tuo vastaa 166 päivää! Ehkä minun ei olisi kannattanut laskea tuota, koska nyt tietysti fiksu heppu alkaisi miettiä, että MIKSI? Olisinko voinut käyttää ajan paremmin? Ehkä olisin, mutta mihin olisin käyttänyt vapautuneen ajan ja toisaalta tykkään tästä hommasta! Olen käynyt hienoilla paikoilla, mihin en muuten olisi mennyt. Lisäksi olen saanut paljon uusia tuttuja, törmännyt entisistä ajoista kertoviin omituisiin ja kiinnostaviin asioihin sekä perehtynyt alueen historiaan tarkemmin kuin muuten olisin tehnyt. Lisäksi olen päässyt sanomalehtiin Suomessa muutaman kerran ja kerran Petroskoin lehteen, Venäjän televisioonkin annoin haastattelun, elokuvaprojektiinkin pyydettiin mukaan sekä muutamaan kirjaankin olen antanut omalta osaltani asiantuntija-apua. Ei kai työ ihan hukkaan ole mennyt?

Vuosiluku

Tarkoitukseni on jatkaa, kunnes viimeinenkin kohde on esitelty, mutta siihen menee vielä aikaa. Työtä riittää vielä monen vuoden ajaksi ja eiköhän tuo ota vielä toisetkin 4000 tuntia aikaani. Vaan kivahan tätä on tehdä, koska tämä on aivan loistavaa vastapainoa työnteolle. Jos minulta kysytään niin se on suurin hyöty tästä työstä. Kaiken muun lisäksi minusta on ainakin omasta mielestäni tullut aivan hemmetin hyvä kaivamaan tiedonmurusia netin syövereistä ja kaikki karttaohjelmatkin ja kartat ovat hyvin hallussa. Ehkä joskus noillekin taidoille löytyisi jotain hyötykäyttöä? 

Yleisnäkymää Terijoen vanhalta hautausmaalta

Blogin pitäminen on siis ollut itselleni terapiaa, mutta joskus tuntuu, että jotain uutta pitäisi tähänkin kehitellä. Videoiden tekeminen olisi mukava lisä, mutta veisi aikaa enemmän ja pakottaisi tutustumaan kohteeseen etukäteen, jotta osaisin siitä jotain kertoa paikan päällä. Muutenkin tuntuu, että blogi alkaa olla vähän ajastaan jälkeen jäänyt esitysmuotona. Olisihan tuo hienoa keksiä joku uusi muoto tuoda kohteet esille, mutta siihen en suostu enää aikaani laittamaan kiinni, joten blogimuotoisena tämä saa jatkua maailmanloppuun asti. Ehkä kehittelen tähän rinnalle jotain uutta joskus hamassa tulevaisuudessa. Facebookissahan meillä on oma sivusto, mutta Twitter, Pinterest ym loistavat poissaolollaan. Niiden käyttämiseen ei aika enää riitä....

Willilady tuumailee, että mikä tämä on?

Jassoo, olipahan pitkä vuodatus, mutta siirrytäänpä lopultakin asiaan tai ainakin Terijoelle, nykyiseen Zelenogorskiin. Terijoki on itselleni siinä mielessä kiinnostava paikka, että muistan oman mummoni voivottelut vieläkin korvissani, kun hän kehui tämän venäläisille menetetyn paikan kauneutta minulle kun olin pikkupoika. Mummo näet reissasi isänsä laivalla aputyttönä monet kerrat pitkin Suomenlahtea ja oli vakiokävijä Terijoella 1910- ja 1920-luvuilla. Mummon tarinat vaikuttivat pikkupoikaan ja niin Säkkijärvi ja Terijoki muodostuivat omassa päässäni myyttisiksi paikoiksi, jonne oli pakko joskus päästä. 

Säkkijärvellä kävinkin ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa, jolloin minut häädettiin sieltä konepistoolien avulla kotimatkalle. Olin luvattomilla alueilla etsiessäni mummoni kotitaloa. Terijoella sen sijaan kävin ensimmäisen kerran vanhempieni matkassa joskus 1970-luvun lopulla matkalla silloiseen Leningradiin. Mitään muuta en paikasta muista, kuin rautatieaseman vessan, missä oli askelmerkit lattiassa osumatarkkuuden parantamiseksi ja hemmetinmoinen haju. Se ei ollut todellakaan laventelin tuoksua....

Kiveen hakattu päivämäärä kertoo, että löysimme yhden hautakiven.....

Viimeisimmän reissun Terijoelle tein kesällä 2015, jolloin paikka näytti parhaat puolensa. Nyt Terijoki muistutti sitä paikkaa, mistä mummoni kertoi nuorelle pojalle tarinoita. Uskomattoman upea kaupunki ja rakastuin paikkaan välittömästi. Aion takuulla ensi kesänä tehdä tänne ainakin yhden reissun(jäi siis jotain kuvaamatta) ja köllötellä upeilla rannoilla. Toivottavasti muutkin suomalaiset tajuaisivat paikan kauneuden lähivuosina!

Vaan koska yritän olla historiaan ja muistomerkkeihin keskittyvän blogin ylläpitäjä, niin esitelläänpä ensimmäinen viime reissulla vastaan tullut kohde. Kyseessä on Kivennavan ja Terijoen silloiselle rajalle Ruostesuonmäelle pitäjät yhdistävän tien varteen perustettu hautausmaa, mikä oli ensimmäinen ev.lut kirkon hautausmaa Terijoella. Lienee osoitus alueen ortodoksiuskonnon vahvuudesta, koska hautausmaa aloitti toimintansa vasta vuonna 1905. 

Talvisodan ensimmäiset päivät kohtelivat hautausmaata rajusti ja se käytännöllisesti katsoen tuhoutui kokonaisuudessaan. Sotien jälkeen alue muuttui joutomaaksi ja metsittyi vuosikymmenien aikana, vaikka vieläkin sen pääkäytävä, mikä alkaa muistomerkin takaa on havaittavissa. Käytävän päästä olisi löytynyt entisen kirkkoherra Brunnerin leposija, mutta emme kävelleet niin pitkälle, koska emme nähneet mitään hautakiviä emmekä muutakaan alueella. Olisi kaiketi pitänyt suorittaa pidempi kävelyretki.

Hautausmaan Esko Toiviaisen suunnittelema muistomerkki on pystytetty paikalle vuonna 2001, kuten siinä lukee. Netistä löytyy lähteitä, jotka väittävät paljastamisvuodeksi 2002. Itse uskoisin kivenmurkulassa olevaan vuosilukuun!