Willimies on historiaan jo nuorena hurahtanut lappeenrantalainen, jonka retket johtavat muistomerkeille, historiallisille paikoille ja luonnonnähtävyyksien äärelle. Matkat alkoivat vuonna 2012 Lappeenrannasta ja jatkuivat kaikkialle Etelä-Karjalaan. Nyt uusina aluevaltauksina ovat Kymenlaakso ja luovutettu Karjala. Suuruudenhulluna tyyppinä Willimies ja assistentti Willilady aikovat kuvata alueiden kaikki merkittävät kohteet.
Vauhdikkaat pari päivää takana! Toissaehtoona päräytin moottoripyörän käyntiin ensimmäistä kertaa tänä talvena. Autotalli täyttyi pakokaasun katkusta, mutta mitä sitten.... teki mieli lähteä samantien tien päälle, mutta onneksi maltoin mieleni. Turvalleenhan tuolla liukkailla teillä olisi päätynyt. Eilen sitten kun lähdin töistä kotio, tulin ensimmäisenä onnettomuuspaikalle. Nuorelta kaverilta oli lähtenyt auto lapasesta, mutta onnekseen osasi parkkeerata puiden väliin eikä niitä päin. Vaarana oli toki myös auton päätyminen jyrkkään rinteeseen, jollei vauhti olisi pysähtynyt rinteen reunalle. Onneksi pysähtyi, koska silloin olisi voinut käydä todella huonosti.
Johanneksen kirkon sankarihauta-alue
Nyt kaveri selvisi muutamalla haavalla ja päähän nousseella patilla. Auto tosin lienee entinen, mutta peltiähän saa aina uutta! Onneksi ei käynyt huonommin.... Haminassa Johanneksen kirkon takana sen sijaan löytyy muistomerkki sankarivainalle, jotka antoivat kaikkensa isänmaan eteen. Tekijästä minulle ei ole mitään tietoa, joten nyt kaikki paikalliset kertomaan tietonsa minulle. Kiitos jo etukäteen.
Taustalla Johanneksen kirkko ja itselleni tuntemattoman tekijän muistomerkki
Kirkon takana on upea sankarihautausmaa, kuten kaikki tähän asti näkemäni ovat olleet. Kesällä 2013 maalatut valkoiset 75 hautaristiä näyttivät upeilta viivasuorissa riveissä ja näyttävät vastaisuudessakin, koska näistä alueista meidän on pidettävä huolta. Se on meidän kunniavelkamme, joka pitää maksaa.
Tekijä on minulle tuntematon.....auttakaa!
Keskeltä hauta-aluetta on komea muistomerkki, mihin kuuluu kookas risti ja metallinen osa, mihin on kirjoitettu kaikkien 75 sankarivainajan nimet. No, ei ihan kaikkien, koska osa on jäänyt tuntemattomaksi. Tuntematon on myöskin tämän tekijä, joten apua kaivataan..... Päivitys 19.2.2016 Eipä mennyt kauaa, kun tuli kaipaamaani tietoa Haminan sankarihautausmaasta ja siihen liittyvästä muistomerkistä. Hautausmaa-alueen suunnitteli arkkitehti Rafael Blomstedt ja hänen tekemänsä suunnitelma hyväksyttiin kirkkovaltuustossa 8.2.1943. Toisena juhannuspäivänä 20.6.1943 hautausmaa vihittiin käyttöön piispa Ilmari Salomiehen toimesta. Hautausmaa otettiin käyttöön 19.10.1943, jolloin aiemmin Husulaan haudatut sankarivainajat siirrettiin yön hämyssä sankarihautausmaalle. Sodan aikana vainajia kertyi lisää ja viimeinen kentälle jäänyt haudattiin kirkkomaahan 10.2.1993. Lopullisesti sankarihautausmaa-alue kunnostettiin Haminan kaupungin täyttäessä 300 vuotta, tämä tapahtui vuonna 1953, jolloin 21.6.1953 alue luovutettiin seurakunnan hoitoon. Samalla kertaa alueella paljastettiin arkkitehti Veikko Leistenin suunnittelema sankarihautamuistomerkki.
Willimiehen jäljillä blogi on edennyt jo pitkään ilman suurempaa logiikkaa kohde-esittelyjen osalta. Nyt olen keksinyt idean kuinka jatkan tästä eteenpäin. Aluksi aion esitellä nyt jo kuvattuina olevat viime sotiin liittyvät kohteet, mutta sen jälkeen muutan periaatteen niin, että esittelen yhdeltä luovutetun Karjalan paikkakunnalta kaikki mahdolliset kohteet ja sen jälkeen siirryn uudelle paikkakunnalle. Miksi näin? No tietenkin, koska se helpottaa omaa työtäni huomattavasti, kun minun ei tarvitse säilyttää kaikkia mahdollisia nettilinkkejä itselläni tallessa iän kaiken. Alkaa nimittäin ajoittain olla hankala hallinnoida keräämääni aineistoa tallessa ja ennen kaikkea muistaa, että minulla on joku linkki jo valmiina.
Perinteinen suomalainen muistomerkki.....muistolaatta graniittipaadessa
Kyseessä ei siis ole laiskuus, vaan käytännön seikat. Tietenkin aion käyttää myös luovaa vapautta siinä, että jos minuakin rupeaa tympimään esitellä peräkkäin vaikkapa 37 kohdetta Kotkasta, niin ainahan sinne väliin voi heittää muutaman kohteen muualtakin. Ainahan pientä taiteilijan vapautta voi käyttää, eikö niin? Sitä paitsi tiedän ,että monet lukijat odottavat innolla etenkin Karjalan kannakselta löytyviä kohteita, koska moni haluaisi käydä niillä jopa itsekin piipahtamassa. Heillekin pitää pystyä tarjoamaan vinkkejä mielenkiintoisista paikoista! Elikkä näillä eväillä mennään eteenpäin ainakin pieni tovi, kunnes keksin taas jonkun uuden nerokkaan idean....
Eri järjestöt lotista sotainvalideihin ovat osallistuneet tähän hankkeeseen
Joka tapauksessa alussa mainitsin esitteleväni viime sotiin liittyviä kohteita, joten niillä sitten jatketaan. Tällä kertaa vuorossa on Haminasta Marian kirkon pihalta löytyvä sota-ajan sukupolvien muistomerkki, mikä kunnioittaa sodan kokeneita sukupolvia ja heidän työtään Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.
Eri haminalaiset veteraanijärjestöt ovat omalla panoksellaan osallistuneet tämän hankkeen toteuttamiseen, minkä tuloksena tämä muistomerkki paljastettiin kaikkien nähtäville vuonna 1986. Lähes viisikymmentä vuotta se on uhmannut säätä Marian kirkon pihalla ja sen kunto on erinomainen. Tämän luona on helppo hiljentyä muistelemaan Suomen kohtaamia vaikeita aikoja, jolloin itsenäisyytemme oli vaarassa.
Eilisen mielenkiintoisin uutinen, mihin törmäsin, oli Opetushallituksen kaavailema kännykkäkielto kouluihin. Mielestäni se on hyvä osoitus sääntöjen ja lakien valtiosta nimeltä Suomi. Kaikki uusi ja erilainen pitää varmuuden vuoksi kieltää, koska uudet asiat pelottavat ihmisiä. Tässä ei kuitenkaan ole kysessä edes mikään uusi juttu, vaan nykyisin kaikilla koululaisilla nuorimmista vanhimpiin on oma kännykkä. Löytyykö se taskusta vai repusta, sillä ei ole merkitystä. Ne vaan ovat oleellinen osa jokaista koulupäivää ja arkeakin, joten miksi kieltää ne? Ne ovat keskeinen osa toimimista nyky-yhteiskunnassa, joten miksei niitä saa ottaa hyötykäyttöön? Jämähtäminen ikivanhaan tekniikkaan johtaa yhteiskunnan halvaantumiseen ja tuottavuuden laskuun. Emmehän me enää käydä kirjoituskoneitakaan, vaan kaikki kirjoittavat tekstinsä nykyisin tietokoneilla. Vastustustahan tuokin muutos aikoinaan aiheutti, mutta kun muutos on väistämätön....
Suomen sotamuistomerkkien yleisin materiaali on Salpa-linjan panssariestekivi
Muutoksia oli havaittavissa myös talvisotaa ennen Haminassa, kun miehet ja osa naisistakin lähti harjoittelemaan sotahommia ja linnoittamaan raja-alueita. Startti tapahtui entiseltä Haminan rautatieasemalta enimmäisten osalta jo 16.10.1939, minkä jälkeen junia lähti säännöllisin väliajoin viemään joukkoja rintamalle. Tämäkään operaatio ei olisi ollut mahdollista ilman moderneja kulkupelejä - junia. Mitä siitäkin olisi tullut, jos jokainen olisi joutunut menemään sotaan omalla hevoskyydillä tai jalkaisin? Tässäkin asiassa kehitys on vienyt meitä eteenpäin.
Muistomerkin laatta kertoo ajan hengestä vuonna 1939
Tätä merkityksellistä hetkeä tällä paikalla päättivät Haminan kaupunki ja Veteraanijärjestöt kunnioittaa pystyttämällä muistomerkin. Se nousikin alkuperäiselle lähtöpaikalle 16.10.1997. Nykyisin muistomerkin ympäristö on rauhallinen, mutta 77 vuotta takaperin melkoisen vilkasta elämää täynnä. Todennäköisesti moni onkin lähtenyt asemalta pelonsekaisin tuntein ja joillekin junamatka jäi viimeiseksikin...
Viime sotavuodet ovat olleet suomalaisille melkoisen traumaattinen kokemus. Niinpä sodan tapahtumista ja ihmiskohtaloista on meille kertomassa mitä moninaisemmat muistomerkit, joita on pystytetty kaikkialle. Yksi varmimpia paikkoja löytää näitä menneisyydestä kertovia muistinpaikkoja, ovat hautausmaat. En muista yhtäkään reissua, jolloin en jossain kohtaa matkan aikana olisi piipahtanut valokuvaamassa hautausmaata. Itse asiassa melko monella onkin tullut vierailtua....
Karjala - Syntymämaa - Muistojenmaa
Venäjälläkin olen vieraillut lukuisilla vanhoilla suomalaisilla hautausmailla ja entisillä kirkonpaikoilla sekä huomannut niiden olevan meille suomalaisille tärkeitä paikkoja. Lähes kaikilla paikoilla törmää suomalaisten viime vuosikymmeninä pystyttämiin muistomerkkeihin, joten me ainakin osaamme kunnioittaa paikalle haudattujen läheistemme muistoa. Tämä on hieno perinne, jonka toivoisin jatkuvan maailmantappiin saakka. Kaikilla meillä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta vierailla Karjalan kannaksella tai Laatokan Karjalassa esi-isiemme mailla, joten olemme tehneet näiden vainajien kunnioittamisen mahdolliseksi myös täällä Suomessa.
Karjalasta kajahtaa...
Hautausmaalta löytyy siis arvatenkin tämän päiväinen kohteemmekin, joka on Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki Haminan ydinkeskustassa sijaitsevan Johanneksen kirkon kirkkomaalla. Vastaavia muistomerkkejä olen löytänyt lähes kaikilta vierailemillani hautausmailta Itä-Suomesta, joten tämä lienee varmaan jo kymmenes samaan aihepiiriin kuuluva muistomerkki.
Tämän harmaagraniittisen muistomerkin on pystyttänyt Haminan seudun Karjala-seura vuonna 1953 ja siinä on Karjalan tunnus, minkä jokainen meistä varmasti tunnistaa.
Lupaan, että tämä on viimeinen kirjoitus, missä mainitsen suosikkijoukkueeni SaiPan nimen kunnes he taas pelaavat omalla tasollaan. Eilinen korttelikiekkopeli oli sen luokan räpellys, että jos kävisin peleissä irtolipuilla, niin olisin vaatinut rahani takaisin tai se olisi jäänyt viimeiseksi peliksi pitkiin aikoihin! Tietysti menen jatkossakin joka kerta paikalle, mutta ei tuollaista p***aa jaksa ikuisesti meikäläinenkään katsella! Tiedoksenne vaan, että pankaa pelaajat pelaamaan tasollaan, laittakaa ketjullinen A-junnuja kaukaloon tai vaihtakaa valmentajaa. Nykymenolla muutosta on toki turha odotella, koska moni pelaaja lienee jo sopparinsa tehnyt muualle ensi kaudeksi. Vapaamatkustajia....sanon minä!
Karjalan prikaatin muistomerkki
Koska Kouvolan ylpeys KooKoo voitti eilen matsinsa täyden hallin edessä, niin lienee syytä esitellä kohde Kouvolasta. Kyseessä onkin "juhlajulkaisu", koska kyseessä on viimeinen armeijaan tai viime sotiin liittyvä muistomerkki Kouvolan alueelta.....lisää on toki tulossa, kunhan pääsen tien päälle kuvaamaan uutta materiaalia. Reilut parisataa kohdetta onkin jo tiedossa ja uskoisin niitä löytyvän lisääkin vielä kevään mittaan. Nyt vaan saisi kevät tulla ja muistomerkit paljastua lumen ja jään alta. Parin kuukauden päästä lienee ensimmäinen reissu jo takana!
Tällä kertaa vierailemme Kouvolan kasarmialueella, missä sijaitsevasta puistikosta löytyy Karjalan prikaatin muistomerkki, minkä pystyttämisajankohta on meille mysteeri. Sen sijaan sen tiedämme, että muistomerkin pystyttämisestä vastasi Karjalan Prikaatin Kilta ry, mikä on muuten maamme vanhin joukko-osastokilta. Se aloitti toimintansa jo vuonna 1957.
Tämä muistomerkki muodostuu viidestä Ylämaalta tuodusta graniittilohkareesta. Neljä näistä kivistä muodostaa paikalla vuosina 1945-1970 sijainneen joukko-osaston esikunnassa toimineen esikunnan itäpääty. Viides kivenlohkare, mikä on maassa kenollaan, kuvaa esikunnan porraskiveä.
Kahteen kivistä on kiinnitetty laatat muistuttamaan aikoinaan paikalla vallinneesta kiireisestä hyörimisestä. Laattojen tekstit ovat seuraavat:
Tällä paikalla sijainneessa parakkirakennuksessa toimi Kouvolan varuskunnan pääjoukko-osaston esikunta 1945-1970
Ensimmäinen laatta
Toisessa kivessä on seuraava teksti:
Jalkaväkirykmentti 8 1945-1952, 5. Prikaati 1952-1956, Karjalan Prikaati 1957-1970
Toinen laatta
Päivitys 7.5.2019
Tämä muistomerkki on kokonaisuus, joka tunnetaan nimellä Nurkkahuone. Teoksen ovat suunnitelleet kaupunginarkkitehti Erkki Korhonen ja luutnantti evp Kalevi Siren. Muistolaatat suunnitteli ja valmisti taiteilija Esa Hyytiäinen. Teoksen hankinnasta vastasi Karjalan prikaatin kilta ry.
Tänään on aika lähteä pitkästä aikaa SaiPan peliin, koska edellinen jäi sairaana olemisen takia väliin. Ilveksen pitäisi kaatua heittämällä, mutta katsotaanpa nyt peli ennen kuin jaetaan pisteitä. Vuosien saatossa olen oppinut, että SaiPan kannattajana oppii nöyryyttä. Vastaavaa nöyryyttä tarvitaan myös Kouvolan sankarihaudoilla vanhalla hautausmaalla.
Kouvolan sankarivainajien muistomerkki
Iso joukko henkensä isänmaalle antaneita sankareita lepää komealla alueella ja keskellä kaikkea on arkkitehtipariskunta Tarja Salmio-Toiviaisen ja Esko Toiviaisen tekemä ja vuonna 1949 paljastettu sankarihautojen muistomerkki. Valitettavasti tämän enempää tietoa en onnistunut kaivamaan esiin komeasta rististä.
Vainajia muistetaan
Alue on perustettu vuonna 1948 ja seuraavana vuonna paljastettiin muistomerkki
Tähän mennessä en ole vielä retkilläni törmännyt kertaakaan sankarihautausmaahan, mikä olisi huonolla hoidolla. Enkä törmää kyllä täälläkään, koska hienolta näyttää. Kyllä koko Suomi kunnioittaa kaatuneita sankareitaan, joten ei kannata olla huolissaan. Vielä meillä ainakin joissakin asioissa riittää yhteisöllisyyttä. Eipä silti, moni asia saa ainakin minunpuolestani olla rempallaan, jos se sankarihautojen hoidosta pitäisi ottaa pois. Tätä kunniavelkaa maksan mielelläni, vaikka muuten en veroista tykkääkään.
Viivasuorat hautojen rivistöt
Alue on melko laaja....
Nyt onkin lähdön hetki SaiPaa kannustamaan, vaikka Kouvolan kohteita esittelinkin.... Päivitys 7.5.2019 Risti on valmistunut sankarihautausmaalle 1948 ja se on nimeltään "Viheriöivä risti".
Joskus täällä blogissa esittelen kohteita, joista en osaa sanoa mitään. Tänään on sellainen päivä! Itse asiassa ainoa asia minkä tästä osaan kertoa, liittyy sen sijaintiin. Kyseinen venäläinen muistomerkki sijaitsee entisen Kyyrölän keskustassa, tai paremminkin nykyisen Krasnoselskojen keskustassa.
Muistomerkki Kyyrölän keskustassa
On toki sääli, etten osaa kertoa mitään, mutta lienee silti parempi, kun se on valokuvattu, sijoitettu kartalle ja julkaistu. Tietoahan voi aina lisätä jälkikäteen, mutta ensin sitä on jostain saatava. Tässä siis jälleen teille lukijoille haaste! Ilmoitelkaa minulle tietoja, niin minähän päivittelen ne blogiin mahdollisimman pian.
Komea tämä muistomerkki toki on....liittyykö jotenkin vuoteen 1735?
Vaan nyt on taas yksi muistomerkki lisää saanut julkaisunsa ja lupaan, että lisääkin on tulossa. Ostin näet taannoin vanhan vuonna 1953 julkaistun kirjan vaienneet temppelit- Suomen Neuvostoliitolle luovuttaman alueen kirkot teoksen ja olen ahminut tietoa siitä viimeiset pari iltaa. On taas löytynyt monta uutta vierailupaikkaa ensi kesäksi ja seuraaviksi....
Onpahan ollut taas päivä kaikkine käänteineen niin töissä kuin kotosallakin. Joskus sitä ei vaan tiedä mistä tuulee, niin mitäpä silloin tekee suomalainen mies? No tietenkin ryhtyy tekemään töitä, kuten minä. Korjailin eiliset maalaussotkut pois, kannoin autotalliin turhat hilkkeet ja virittelin uudet ovenkahvat paikalleen. Siihen päälle kun vielä raapustaa yhden tarinan, niin eiköhän tästäkin päivästä selvitä kunnialla läpi....
Vastaavia tuulia, joskus myötäisiä ja joskus vastaisia, kohtasi myös suomalaiset taistelulentäjät viime sotien aikana. Lukuisista urotöistä huolimatta kaikkien kohtalo ei ollut nähdä sodan viimeistä päivää, vaan heidän lentonsa päättyivät aiemmin. He ovat saaneet oman muistomerkkinsä - tietenkin!
Kunnianosoitus
Kouvolan Utin lentokenttäalueelta löytyy vielä yksi muistomerkki, mitä emme ole esitelleet. Kyseessä on viime sotien lentoturmissa henkensä tai terveyden menettäneiden lentäjien kunniaksi pystytetty muistomerkki. Harmaagraniittisen pylvään päässä olevan pronssikotkan on suunnitellut ja valmistanut suomalaisten lentäjien apuna viime sodissa ollut virolainen Kalju Reitel. Tämän pylvään kotkineen pystyttivät Kymenlaakson ilmakilta ry. ja se paljastettiin 7.9.1997.
Hienoa, että moni yhteisö on ottanut osaa tähän hankkeeseen
Upea muistomerkki sai seurakseen kolme vuotta myöhemmin isot harmaagraniittiset laatat, joihin on kaiverrettu kaikkien kaatuneiden suomalaislentäjien nimi ja kuolinpäivä. Nimilista on pitkä, mutta parhaansa hekin tekivät ylivoimaista vihollista vastaan ja olivat valmiit kuolemaan hyvän asian eli isänmaan vapauden puolesta. Tämä muistomerkin lisäosa on siis paljastettu 7.9.2000. Suosittelen visiittiä kohteella, jos satut olemaan vaikkapa särpimässä kaffetta viereisellä Utin ABC-asemalla.
Myöhemmin lisätty nimilista kaatuneista lentäjistä
Huonosti nukuttu yö takana, joten kirjoitanpa tarinan heti aamutuimaan. Viikonloppu minulta meni sairastellessa, mutta eilen olin jo sen verran hyvässä kunnossa, että piipahdin Svetogorskissa tankkaamassa autoni ja shoppailemassa. Taas rautakaupan hyllyltä tarttui työkaluja yms. mukaani. Halvalla kun saa, niin minähän ostan, vaikka tarve tulisi vasta myöhemmin. Pahan päivän varalle on aina varauduttava!
Oikeastaan vasta nyt tajusin, että tämähän on Willimiehen jäljillä blogin kirjoitus nro 800! Joku tietenkin innostuisi juhlistamaan asiaa, mutta koska vasta vajaa kuukausi takaperin meni 300.000 kävijän määrä rikki, niin en sitten kyllä viitsi pitää pirskeitä. Menköön tällä kertaa merkkipaalu ohitse minimisuorituksena. Toki on sanottava, etten voi käsittää kuinka monta tuntia olen tähän harrastukseeni upottanut? Lähes neljä vuotta olen kierrellyt pitkin ja poikin blogin kohdealuetta ja valokuvannut kaikki eteeni osuneet muistomerkit ja muut itseäni kiinnostavat kohteet. Tuntimäärä on ihan oikeasti tajuton!
Hautausmaan portinpylväät ovat vielä paikallaan
Yritetäänpä hivenen laskea blogiin käyttämääni aikaa! Neljän vuoden aikana olen julkaissut keskimäärin joka toinen päivä uuden tarinan, minkä tekemiseen menee keskimäärin tunnin verran. Joskushan nuo ovat lyhyempiä, mutta joskus taas saa istua tuntitolkulla miettimässä, että mitähän kirjoittaisi? Lisäksi joka kesä olen kierrellyt niin Suomen kuin Venäjänkin puolella lukemattomia päiviä. Veikkaisin koko päivän kestäviä kuvausreissuja olleen 25 kappaletta, joiden päälle on vielä monia reissuja Venäjälle, mitkä pakottivat yöpymään paikan päällä. Lasketaan näistä vaikkapa 30 päivää ja niistä tehokasta kuvausaikaa 12 tuntia. Ei tuo varmaan pidä paikkaansa lähellekään, mutta antaa suuntaa.
Hautausmaan muistomerkki
Näiden koko päiväreissujen päälle on vielä iltareissut, joita tein lukemattomia blogin alkuvaiheessa, jolloin kohteet olivat Lappeenrannan alueella. Niitä oli kymmeniä.... Vaan, kun tämäkään ei riitä! Loppujen lopuksi kaikkein työläin vaihe on perehtyä kirjallisuuteen ja etenkin etsiä kohteita netistä. Tämä työ on kaikkein hitainta ja aikaa vievää. Joskus vihje muistomerkistä voi olla maininta sen sijainnista jonkun kyläläisen pellon kulmassa tai pahimmillaan keskellä metsää. Pelkkä tieto olemassaolosta ei riitä minulle, vaan haluan tietää etukäteen mahdollisimman tarkkaan paikan sijainnin, jotta aikaa ei haaskantuisi paikan päällä etsimiseen. Tätä työtä teen päivittäin. Jos Williladylta kysytään, niin siihen menee aikaa aivan liikaa! Omasta mielestäni neljän vuoden aikana olen käyttänyt tähän tiedonhakuun liki kaksi tuntia päivässä. Kuulostaa aika isolta määrältä, mutta pitänee paikkansa!
Patsaan kustantaneet tahot ovat saaneet maininnan muistomerkkiin
Lopputulokseksi saan noin 4000 tuntia! Tuo vastaa 166 päivää! Ehkä minun ei olisi kannattanut laskea tuota, koska nyt tietysti fiksu heppu alkaisi miettiä, että MIKSI? Olisinko voinut käyttää ajan paremmin? Ehkä olisin, mutta mihin olisin käyttänyt vapautuneen ajan ja toisaalta tykkään tästä hommasta! Olen käynyt hienoilla paikoilla, mihin en muuten olisi mennyt. Lisäksi olen saanut paljon uusia tuttuja, törmännyt entisistä ajoista kertoviin omituisiin ja kiinnostaviin asioihin sekä perehtynyt alueen historiaan tarkemmin kuin muuten olisin tehnyt. Lisäksi olen päässyt sanomalehtiin Suomessa muutaman kerran ja kerran Petroskoin lehteen, Venäjän televisioonkin annoin haastattelun, elokuvaprojektiinkin pyydettiin mukaan sekä muutamaan kirjaankin olen antanut omalta osaltani asiantuntija-apua. Ei kai työ ihan hukkaan ole mennyt?
Vuosiluku
Tarkoitukseni on jatkaa, kunnes viimeinenkin kohde on esitelty, mutta siihen menee vielä aikaa. Työtä riittää vielä monen vuoden ajaksi ja eiköhän tuo ota vielä toisetkin 4000 tuntia aikaani. Vaan kivahan tätä on tehdä, koska tämä on aivan loistavaa vastapainoa työnteolle. Jos minulta kysytään niin se on suurin hyöty tästä työstä. Kaiken muun lisäksi minusta on ainakin omasta mielestäni tullut aivan hemmetin hyvä kaivamaan tiedonmurusia netin syövereistä ja kaikki karttaohjelmatkin ja kartat ovat hyvin hallussa. Ehkä joskus noillekin taidoille löytyisi jotain hyötykäyttöä?
Yleisnäkymää Terijoen vanhalta hautausmaalta
Blogin pitäminen on siis ollut itselleni terapiaa, mutta joskus tuntuu, että jotain uutta pitäisi tähänkin kehitellä. Videoiden tekeminen olisi mukava lisä, mutta veisi aikaa enemmän ja pakottaisi tutustumaan kohteeseen etukäteen, jotta osaisin siitä jotain kertoa paikan päällä. Muutenkin tuntuu, että blogi alkaa olla vähän ajastaan jälkeen jäänyt esitysmuotona. Olisihan tuo hienoa keksiä joku uusi muoto tuoda kohteet esille, mutta siihen en suostu enää aikaani laittamaan kiinni, joten blogimuotoisena tämä saa jatkua maailmanloppuun asti. Ehkä kehittelen tähän rinnalle jotain uutta joskus hamassa tulevaisuudessa. Facebookissahan meillä on oma sivusto, mutta Twitter, Pinterest ym loistavat poissaolollaan. Niiden käyttämiseen ei aika enää riitä....
Willilady tuumailee, että mikä tämä on?
Jassoo, olipahan pitkä vuodatus, mutta siirrytäänpä lopultakin asiaan tai ainakin Terijoelle, nykyiseen Zelenogorskiin. Terijoki on itselleni siinä mielessä kiinnostava paikka, että muistan oman mummoni voivottelut vieläkin korvissani, kun hän kehui tämän venäläisille menetetyn paikan kauneutta minulle kun olin pikkupoika. Mummo näet reissasi isänsä laivalla aputyttönä monet kerrat pitkin Suomenlahtea ja oli vakiokävijä Terijoella 1910- ja 1920-luvuilla. Mummon tarinat vaikuttivat pikkupoikaan ja niin Säkkijärvi ja Terijoki muodostuivat omassa päässäni myyttisiksi paikoiksi, jonne oli pakko joskus päästä.
Säkkijärvellä kävinkin ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa, jolloin minut häädettiin sieltä konepistoolien avulla kotimatkalle. Olin luvattomilla alueilla etsiessäni mummoni kotitaloa. Terijoella sen sijaan kävin ensimmäisen kerran vanhempieni matkassa joskus 1970-luvun lopulla matkalla silloiseen Leningradiin. Mitään muuta en paikasta muista, kuin rautatieaseman vessan, missä oli askelmerkit lattiassa osumatarkkuuden parantamiseksi ja hemmetinmoinen haju. Se ei ollut todellakaan laventelin tuoksua....
Kiveen hakattu päivämäärä kertoo, että löysimme yhden hautakiven.....
Viimeisimmän reissun Terijoelle tein kesällä 2015, jolloin paikka näytti parhaat puolensa. Nyt Terijoki muistutti sitä paikkaa, mistä mummoni kertoi nuorelle pojalle tarinoita. Uskomattoman upea kaupunki ja rakastuin paikkaan välittömästi. Aion takuulla ensi kesänä tehdä tänne ainakin yhden reissun(jäi siis jotain kuvaamatta) ja köllötellä upeilla rannoilla. Toivottavasti muutkin suomalaiset tajuaisivat paikan kauneuden lähivuosina!
Vaan koska yritän olla historiaan ja muistomerkkeihin keskittyvän blogin ylläpitäjä, niin esitelläänpä ensimmäinen viime reissulla vastaan tullut kohde. Kyseessä on Kivennavan ja Terijoen silloiselle rajalle Ruostesuonmäelle pitäjät yhdistävän tien varteen perustettu hautausmaa, mikä oli ensimmäinen ev.lut kirkon hautausmaa Terijoella. Lienee osoitus alueen ortodoksiuskonnon vahvuudesta, koska hautausmaa aloitti toimintansa vasta vuonna 1905. Talvisodan ensimmäiset päivät kohtelivat hautausmaata rajusti ja se käytännöllisesti katsoen tuhoutui kokonaisuudessaan. Sotien jälkeen alue muuttui joutomaaksi ja metsittyi vuosikymmenien aikana, vaikka vieläkin sen pääkäytävä, mikä alkaa muistomerkin takaa on havaittavissa. Käytävän päästä olisi löytynyt entisen kirkkoherra Brunnerin leposija, mutta emme kävelleet niin pitkälle, koska emme nähneet mitään hautakiviä emmekä muutakaan alueella. Olisi kaiketi pitänyt suorittaa pidempi kävelyretki. Hautausmaan Esko Toiviaisen suunnittelema muistomerkki on pystytetty paikalle vuonna 2001, kuten siinä lukee. Netistä löytyy lähteitä, jotka väittävät paljastamisvuodeksi 2002. Itse uskoisin kivenmurkulassa olevaan vuosilukuun!
Tänään on jo parempi olo elikkä huomenna kyetään töihin. Toisaalta huomenna on muutenkin merkittävä päivä, koska se saattaa olla loppuelämäni ratkaiseva päivä - ainakin töiden suhteen! Ihmisen pitää aina aika ajoittain uudistua ja se minullakin on mielessäni. Historia on oma lempilapseni ja sen parissa haluan pakertaa töitä loppuelämäni ja eiköhän tuo halu ja innostus seuraa minua hautaan saakka. Uusia suunnitelmia historian elävöittämisen suhteen on jo suunnitteilla ja nyt ne vain odottavat sopivaa hetkeä milloin aloittaa ne....
Monet meistä suomalaisista kokevat historian painolastiksi, mutta itse haluan nähdä asian toisin. Vaikka maamme menneisyydestä löytyy paljon kipeitä asioita ja tapahtumia, niin silti ne ovat muovanneet meistä vahvempia ja omaa kulttuuriamme vaalivia ihmisiä. Vaikka minäkin kuljen retkilläni kahden valtion alueella, niin silti koen vahvasti kulkevani suomalaisten ammoisista ajoista asuttamia alueita. Menneisyytemme jälkiä on löydettävissä kummastakin valtiosta ja ne osaltaan luovat identiteettiämme suomalaisina.
Outo hautakivi
Viime vuosikymmeninä alueella onkin noussut uudelleen kukoistukseen paikkojen merkitseminen muistomerkein ja patsain, etenkin Venäjällä. Samaa ilmiötä on ollut havaittavissa myös Suomessa, missä viimeiset veteraanit alkavat poistua joukostamme. Moni joukko-osasto ja taistelupaikka on vielä maastoon merkitsemättä ja muistomerkki pystyttämättä. Nyt alkaa olla viimeinen hetki.
Humanistinen maantiede merkitsee sitä, että paikka luo erilaisia merkityksiä meille ihmisille. Niihin olen matkoillani törmännyt, mutta aina minäkään en ymmärrä paikan merkitystä! Näin on etenkin tämän kohteen kanssa, mihin ihan oikeasti kaipaisin apua lukijoiltani.
Alaosan karu teksti pysäyttää
Virolahden vanhalta hautausmaalta näet löysin kesällä 2015 hautakiven, mikä herätti uteliaisuuteni sen karuuden takia. Siinä kerrotaan, että Kaapreli Mikonpoika Viikin hautaan on myös haudattu hänen äitinsä. Alalaitaan hakattu teksti kertoo kuitenkin jotain aivan muuta. Siinä kerrotaan äidin todellinen hautapaikka, mutta miksi ihmeessä. Tekstistä selviää, että jonkin kiellon takia äiti on pitänyt haudata muualle! Miksi?
Mikä on estänyt äidin hautaamisen poikansa viereen? Olen näet viime vuosina kierrellyt hautausmaita paljonkin, mutta vastaavaan en ole koskaan törmännyt! Osaisiko joku auttaa asiassa?
Nyt alkaa riittää! Vuoden alku on ollut yhtä sairaskertomusta ja loppua ei näy. Aluksi Willilady päätti hankkia itselleen keuhkoputkentulehduksen kaikkine yskänpuuskineen ja nyt on minun vuoroni maata petin pohjalla. Olihan tuo odotettua, etten voi välttyä näiltä tämän talven pöpöiltä, mutta joku raja nyt sentään. Olisihan tuo kiva käydä välillä jossain muuallakin kuin töissä. Etenkin tämä työviikko on imenyt kaikki mehut, kun olin vajaakuntoisena työpaikalla. Niinpä sitten hyvään virkamiestapaan kuuluen sairastetaan viikonloppuna, jotta ollaan maanantaina iskussa taas!
Tarkoitukseni oli tänä viikonloppuna käydä Viipurissa ostoksilla, mutta sekin pitää nyt jättää väliin. Toki viikolla lukemani uutinen, missä kerrottiin kaikkien julkisten tapahtumien olevan Viipurissa kiellettyjä ja julkisten paikkojen suljettuja 14.2 saakka, vaikutti päätökseeni olla menemättä. Isomman esteen aiheuttaa kyllä se, että olen kipeä... SaiPan pelikin saattaa jäädä tänään väliin, mikä kertonee kaikille taudin vakavuudesta. Normaalistihan minä olen aina paikalla, kuten jo 40 vuoden ajan.
Viipurin viikinkilaivat
Vaan jos reissuun ei pääse, niin pitää suorittaa virtuaalimatka, missä voi yhdistää Haapasalon Villen 30 päivää Volgalla ja Willimies shoppailemassa Viipurissa teemat toisiinsa. Villehän etsii omassa TV-sarjassaan merkkejä viikingeistä Volgalta ja jotain on jopa löytänytkin, mutta kunpa hän olisi aloittanut Viipurista reissunsa eikä Pietarista! Täältä näet Salakkalahden rannalta löytyy kaksi viikinkilaivaa. Täältä se reissu olisi pitänyt aloittaa...
Viikinkilaivan takaa häämöttää Viipurin linna
En ole ihan varma viikinkilaivojen historiasta, mutta nykyisellä paikallaan ne ovat olleet varmaan parikymmentä vuotta. Sellaisen tarinan olen kuullut laivoista, että ne olisivat Norjassa tehtyjä ja isolla rahalla siirretty Venäjälle, missä ne olivat osa jotain viikingeistä kertovaa elokuvaa, minkä norjalaiset ja venäläiset toteuttivat yhteistyössä. Norjan pojat eivät kuulemma halunneet maksaa enää niiden siirtämisestä Norjaan ja lahjoittivat ne Viipurin kaupungille. Täällä ne sitten nostettiin rannalle ja ovat ylväinä uhmanneet maailman myrskyjä siitä asti. Täyttä varmuutta minulla ei tästä ole, mutta sinänsä kuulostaisi mahdolliselta.
Koska itsekin olen kiinnostunut historian elävöittämisestä, niin onhan tuo ihan hemmetin hieno tapa kunnioittaa viikinkien ja venäläisten yhteistä historiaa. Kunpa joskus pääsisin osallistumaan viikinkipurjehdukselle ja kokemaan aitoa löytöretkeilijätunnelmaa ja vierailemaan itselleni oudoissa paikoissa. Sellaiselle reissulle lähtisin mukaan vaikka vähän kipeänäkin. Ei muuta kuin keula kohti historian hämäriä!
Keulakoriste on taidokasta veistotyötä
PS. Äskettäin kerroin ensi kesän videoblogi-produktiosta. Eiköhän se tule toteutettua ja neljä kohdetta esiteltyä paikan päällä makkaraa paistellen ja historiasta höpötellen. Itse asiassa jotain uuttahan tässä pitää aina keksiä, jotta pitää oman mielensä virkeänä ja ei jää junnaamaan paikoilleen. Eikä tuo haittaa vaikka joku TV-kanava päättäisi ostaa isolla rahalla formaatin omakseen. Köyhälle kelpaa helppo raha, ettei tarvitse viikinkien tavoin lähteä ryöstöretkille!
Tilipäivä oli ja oikeastaan se eilen menikin, kun kävin hommaamassa itselleni uudet silmälasit. Nyt ei riittänyt enää kaukonäön korjaaminen, vaan nyt laitettiin tuplat yksiin laseihin. Ehkä nyt pienellä painettu pränttikin alkaa olla luettavissa ilman suurennuslasia? Muutenkin noita pyöreitä vuosia täytettyäni pari kuukautta takaperin, olen huomannut muutakin outoa kuin huonontuneen näön. Jotenkin kaikesta huomaa, että elämää on tullut nähtyä jonkun verran! Vaan se on pelkästään hyväksi, koska on taas tullut aika vaihtaa alaa ja jättää nykyinen työni. Isoja muutoksia on tapahtunut työurani aikana ennenkin, joten muutosta en pelkää.
Historia on kuitenkin oma rakas lempilapseni, joten sillä alalla haluan ehdottomasti pysyä tavalla tai toisella. Itse asiassa päätökseni vahvistui toissailtana, kun Lappeenrannan koululaitoksen 150-vuotisjuhlia vietettiin kaupungintalon Lappeenranta-salissa. Aivan mahtavan upea näytelmä aiheesta ja toteutettu nykyaikaisin menetelmin. Osaisinpa itsekin jotain vastaavaa saada aikaiseksi! Kiitokset tekijöille, vilpittömästi.
JR25 muistomerkki
Näytelmässä kävi ilmi vastustus koulujen perustamista varten, koska se lisäisi verorasitusta. Ymmärrän yskän ja tietyllä tavalla ympyrä sulkeutuu juuri nyt. Verotus on raskas ja uudistuksia tarvitaan pedagogiikkaankin. Onneksi pedagogiikkaan tuleekin uuden opetussuunnitelma 2016 myötä paljon uudistuksia. Opetus siirtyy ulos luokkahuoneista ja kirjan tuijottelu sekä vihkoon asioiden kirjaaminen vähemmälle sähköisen maailman vyöryessä kouluihin. Moni kauhistunee ajatusta, mutta omat ja opettamieni ryhmien kokemukset kertovat muuta. Oppilaat ovat kuin kalat vedessä sähköisessä maailmassa ja he tajuavat valmistuvansa tulevaisuudessa ammatteihin, joita ei ole vielä edes olemassa. Niinpä he tarvitsevat uudenlaisia tietoja ja taitoja! Niitä lupaan tarjota heille parhaani mukaan...
Muutosta oli tarjolla myös kymenlaaksolaisille miehille, kun silloisten Kouvolan ympäryskuntien miehistä perustettiin JR25 eli tuttavallisemmin piikkirykmentti vanhan kappalemitan mukaan. Kesäkuun 18 päivänä vuonna 1941 tämä reserviläisistä koostuva joukko-osasto perustettiin ja siitä alkoi heidän kolme vuotta kestänyt sotaretkensä Karjalan kannakselle, itä-Karjalaan ja takaisin kannakselle, missä he osallistuivat Tali-Ihantalan alueen suurtaisteluihin, auttaen osaltaan vihollisen pysäyttämisessä.
Reliefi
Lopulta JR25 kotiutettiin niin, että viimeisetkin pääsivät siviilitöihinsä 4.11.1944. Nopeasti porukan veteraaneissa alkoi itää ajatus omasta muistomerkistä ja tuumasta käytiin toimeen. Rahaa kerättiin aseveljien joukosta ja jo vuonna 1955 Viljo Savikurjen suunnittelema muistomerkki paljastettiin Kouvolan varuskunnan pääportilla. Tämä graniittinen muistomerkki valmistettiin Näsin kiviveistämöllä ja siihen oleellisesti liittyvä reliefi E.Halosen taidevalimossa.
Rykmentin taistelupaikkojen muistolaatta
Jos katsotte ottamieni kuvien miljöötä tarkemmin, niin huomaatte ettei se ole enää alkuperäisellä paikallaan, koska 18.6.1981 rykmentin 40-vuotispäivänä se siirrettiin pääportilta nykyiseen paikkaansa Kouvolan lääninpuistoon. Toivottavasti se saa olla maailman tappiin saakka nykyisellä paikallaan...
Tammikuu oli ja meni. Hyvä niin, koska se on merkki siitä, että kevät ja kesä ovat jo kohta ovella. Mieli palaakin jo kuvausretkille pitkin ja poikin Kymenlaaksoa sekä etenkin Karjalan kannasta. Tammikuun ahkerointi kohteiden etsinnässä ja niiiden merkitseminen itselleni talteen on vienyt tunnin jos toisenkin aikaa. Toivottavasti nuo kohteet löytyvät vielä paikan päältäkin, eikä niitä tarvitsisi etsiä tunti tolkulla, kuten joskus on käynyt! Etäisyydet ensi kesän kohteille alkavat olla sitä luokkaa, jotta yhteen reissuun pitää saada mahdollisimman monta kohdetta yhdellä iskulla kuvattua. No, vanha totuus kuitenkin lienee, että vähintäinkin kahdesta kolutaan samoilla alueilla!
Muutakin harmia on osunut kohdalle, kuin tammikuun pakkaset. Willilady on sairastellut pari viikkoa hemmetinmoista keuhkoputkentulehdusta ja ei ole kunnossa vieläkään. Toivottavasti toipuisi melkoisen pian, joten pitänee vielä välittää pikaiset toipumiset näin bloginkin välityksellä tuonne yläkertaan, missä parantelee itseään... No huhtikuuhun on vielä pitkä aika ja eiköhän me vasta silloin päästä tien päälle etsimään lumen alta paljastuvia muistomerkkejä ja luolia, mitä on myös listalla.
Tiedossa on siis taas ainakin meille tekijöille mielenkiintoinen kesä. Toivottavasti osaamme kaivaa esiin teitäkin kiinnostavia kohteita. Lisäksi kesään kuuluu uudenmuotoisen produktion tekeminen. Ystäväni Kotkan suunnalta otti yhteyttä ja ehdotti videoblogiprojektia, missä piipahtaisimme josain mielenkiintoisilla kohteilla ja lopun aikaa istuskelisimme leirinuotiolla tarinoimassa paikan historiasta ja menneisyydestä makkaraa mutustellen. Aika näyttää toteutuuko projekti, mutta ideana ihan hyvä ainakin meidän mielestämme. Pääseekö produktiolla telkkariin vai jäämmekö Youtuben seinäruusuiksi selvinnee ajastaan. Toisaalta omaksi iloksemmehan me sitä tekisimme.
Polovinon taistelun muistomerkki
Alku taas venähti vähän pitkäksi, joten lienee aika siirtyä Kouvolan vanhan hautausmaan atmosfääriin Polovinan taistelun muistomerkin äärelle. Kyseinen taistelu ei liity viime sotiin, vaikka silloinkin Polovinassa taisteltiin, vaan Aunuksen sotaretkeen vuonna 1919, mikä oli osana tuolloin käytyjä heimosotia. Näille retkille lähdettiin teemalla Karjala osaksi Suomea, mutta kouvolaisistakin vapaaehtoisista huolimatta tavoite jäi saavuttamatta.
Aunuksen retki vapaaehtoisvoimin alueen liittämiseksi Suomeen alkoi keväällä 1919 ja päättyi talvella 1920. Koska kaikki pohjautui vapaaehtoisuuteen, eikä Suomen armeijan virallisia yksiköitä saanut käyttää, piti miehiä värvätä rahan voimalla. Palvelusaika oli 2 kuukautta ja siltä ajalta taattiin varusteiden ja ilmaisen ylläpidon lisäksi 300 markkaa rahaa. Ilmeisesti summa oli aikanaan armeijan päivärahaa suurempi, mutta kyllä ihmishenki oli halpa.
Viisi kaatunutta Aunuksen retken soturia
Aunuksessa taisteli likipitäen 7000 miestä, joista kuitenkin valtaosa oli aunuslaisia. Suomen puolelta saapuneista vapaaehtoisista suurimman osan muodostivat alle 20-vuotiaat nuoret, jotka halusivat kaiketi elämäänsä vähän seikkailua. Kouvolasta tälle retkelle osallistui 42 henkilöä, joista useimmat olivat Kouvolan yhteiskoulun oppilaita, nuorimman heistä ollessa 14-vuotias.
Nuorukaisilla piti olla kotiväen lupa sotareissulle, mutta silti osa lähti salaa. Osa pojista haettiin myös kesken reissun kotio vanhempien toimesta ja voin hyvin kuvitella sen häpeän määrän kun äitimuori tuli hakemaan poikaansa kotio!
Petroskoin lähellä Polovinassa Kouvolan pojat joutuivat sitten tiukkaan taisteluun kylää vallatessaan, mistä punaiset lopulta poistuivat jättäen kaatuneet jälkeensä. Suomalaisia etsiessä löytyi alueelta kaatuneita, jotka tuotiin lopulta Kouvolaan ja heidät haudattiin vielä vihkimättömälle Kouvolan hautausmaalle, joka otettiin käyttöön joulukuussa 1919.
Aunusta he eivät saaneet vapauttaneeksi, mutta henkensä he silti antoivat itse hyvänä asiana kokemansa sodan seurauksena. Karuinta kaatuneissa on kaiketi Tauno Sovion kohtalo, joka kohtasi viimeisen hengenvetonsa 14-vuotiaana. Lieneekö Suomen nuorin sankarivainaja?
Kouvolalaisten sotaretkestä voit lukea tarkemmin täältä.
Päivitys 27.2.2018 Aunuksessa kaatuneet neljä kouvolalaista ovat Kouvolan uuden hautausmaan ensimmäiset haudatut. Viides haudattiin vielä kesäkuussa 1919. Kouvolan suojeluskunta päätti hankkia heille muistomerkin ja puutarhuri Kotonen suunnitteli sen. Valmista tuli 3.7.1921, jolloin muistomerkki paljastettiin.
Sisällissota kaikkine kauhuinensa on ehkä sodan eri muodoista julmin. Me kuulemme nykyaikaisen sähköisen median välittäminä säännöllisin väliajoin eri puolilta maailmaa kantautuvia tarinoita sisällissodista ja muista julmuuksista. Usein ne aiheuttavat meissä valtavan halun auttaa noiden alueiden ihmisiä, jotka jäävät sodan jalkoihin. Mielestäni on hienoa, että me välitämme ja olemme valmiit auttamaan kyseisiä avuntarvitsijoita.
Usein meiltä suomalaisilta kuitenkin unohtuu se tosiasia, että vajaa sata vuotta takaperin me suomalaiset olimme keskellä sisällissotaa, missä ei armoa annettu hävinneille, tosin tuskin sitä pyydettiinkään? Tämän julman sodan molemmat osapuolet ovat pystyttäneet eri puolille Suomea omat muistomerkkinsä, vaikkakin eri lähtökohdista. Voittaneelle osapuolelle ne ovat voitonmerkkejä, kun taas hävinneille ne merkitsevät jotain aivan muuta.
1918 - surmattujen työläisten muistoksi
Näin tapahtui Kouvolassakin, missä julmuuksia tehtiin puolin ja toisin. Sodan aikana kumpikin osapuoli menetti reilut 100 henkeä, joista voittaneen osapuolen ruumiit siunattiin omiin hautoihin heti sodan jälkeen keväällä ja kesällä 1918. Hävinneen osapuolen elikkä punaisten vainajille ei tarjottu samaa mahdollisuutta. Ruumiit haudattiin Kouvolan veripelloille omiin teloituskuoppiinsa. Siunaamisesta ei näille kapinallisille puhuttukaan.
Kesällä 2015 muistomerkin edustalla oli punaisia kukkia
Lopulta pahin viha osapuolten välillä rauhoittui ja jo vuonn 1922 Kouvolan työväenyhdistys esitti, että ruumiit kaivettaisiin ylös ja haudattaisiin siunattuun kirkkomaahan. Tähän toivomukseen suostuttiin, vaikkakin voin hyvin kuvitella asiasta keskustelun saaneen katkeria sävyjä. Vaikka hautaamiseen suostuttiin, niin ruumiita ei saatu siunata omaan joukkohautaan.
Sotien jälkeen ajat olivat taas muuttuneet ja Kouvolan työväenjärjestöt saivat luvan pystyttää punagraniittisen muistomerkin vainajien muistoksi vuonna 1946. Kuitenkin vasta vuonna 2005 täällä Kouvolan vanhalla hautausmaalla suoritettiin vainajien siunaus osana Sovinnon juhlaa, missä piispa Veikko Huotari lopultakin siunasi heidät.
Masentava aamu. SaiPa otti eilen kuokkaan joltain kymenlaaksolaiselta lätkäjengiltä ja tänään yrittävät vieläpä voittoa uudemmen kerran. Mikä meidän SaiPaa vaivaa, kun loistopeliä seuraa huono peli ja hävitään kaikille häntäpään joukkueille? Onko asenteessa vikaa vai mistä lienee kysymys? Kaikesta huolimatta uskon vielä vakaasti SaiPan ottavan mitälin keväällä. Niissä tunnelmissa unohtuu huonot pelit ja kauden aikana kertyneet tappiot. Antaa kouvolalaisten hekumoida aikansa, koska vielä tulee meidänkin vuoromme...
Kouvolan kolmoset
Tämän päivän kohteeni kuvastaakin ehkä parhaiten kouvolalaisten eilistä juhlamieltä, kun voittivat SaiPan ensimmäisen kerran ties kuinka pitkään aikaan. Tilastoistahan tuo kaiketi selviäisi, mutta en jaksa kaivella. Mitätön pikkudetalji, millä ei ole isommassa kuvassa mitään merkitystä.
Paljasta pintaa Keskuspuistossa
Eilistä tunnelmaa kuvastaa hyvin Kouvolan Keskuspuistossa sijaitseva patsas - Kouvolan kolmoset. Kyseisen Pauli Koskisen suunnitteleman kolmea alastonta poikaa esittävä veistos on paljastettu nykyisellä paikalla 31.8.1968. Itse asiassa patsas paljastaa vieläkin melkoisen paljon! Tämän pronssisen työ teki Taidevalimo Pekka Halonen Lapinlahdelta.
Lisää paljasta pintaa, mutta eri kulmasta
Patsaan historiasta sen verran, että se on paikallisen liikemiesyhdistyksen lahjoittama ja se esittää kolmea nuorta miestä pyrkimässä maaliin. Samalla se myös symboloi talouselämän kolmen, teollisuuden, kaupan ja palvelualan sekä liikenteen yhteistoimintaa. Samalla se myös kuvastaa yrittäjähenkeä ja tulevaisuudenuskoa. Toivottavasti Kouvolan lätkäporukan tulevaisuudenusko kokee tänään kolauksen Kisapuistossa ja SaiPa palaa voittojen tielle.
