Willimies on historiaan jo nuorena hurahtanut lappeenrantalainen, jonka retket johtavat muistomerkeille, historiallisille paikoille ja luonnonnähtävyyksien äärelle. Matkat alkoivat vuonna 2012 Lappeenrannasta ja jatkuivat kaikkialle Etelä-Karjalaan. Nyt uusina aluevaltauksina ovat Kymenlaakso ja luovutettu Karjala. Suuruudenhulluna tyyppinä Willimies ja assistentti Willilady aikovat kuvata alueiden kaikki merkittävät kohteet.
Willimies herätti ladynsa toukokuisena aamuna jo ennen kukonlaulua. Kehujahan tuosta ei liiemmälti saanut, mutta kömpihän tuo lopulta vällyjen alta alakertaan valmistautumaan retkelle Säkkijärvelle tai kuten sitä nykyisin kutsutaan eli Kondratjevoon. Kyseinen paikkakunta on itselleni läheisin menetetyn Karjalan alueista Viipurin ohella. Onhan äitini puolen suku kömpinyt Lappeenrantaan juuri täältä Säkkijärveltä ja vielä tarkemmin sanottuna Suurpäälän kylästä.
Löytyihän se kotitalon paikka risteyksen takaa pusikosta
Oma mummoni kertoili aina tarinoita minulle kyökin pullantuoksuisessa miljöössä Säkkijärvestä ja omasta kotitalostaan, mistä hän oli kotoisin. Nuo tarinat jäivät lähtemättömästi mieleeni, mutta vasta Neuvostoliiton hajottua minä pääsin käymään paikalla ensi kerran vuonna 1991. Tuo matka tosin päättyi konepistoolimiehen kipakoihin käskyihin poistua alueelta. Tuolloin nuorta Willimiestä pelotti ihan perkuleesti ja pakenin paikalta ilomielin...
Ensin löytyi kaivo.....
Seuraavaksi kellari....
Viimeisen parin vuoden ajan olen yrittänyt selvitellä mummoni ja hänen vanhempiensa merikapteeni Simo Husun ja hänen vaimonsa Annan (os. Hovi) kotitalon paikkaa. Pariin otteeseen olen ajellut maisemissa ja käynyt todella lähellä kotitalon pihapiiriä, mutta se on jäänyt löytymättä. Vaan nyt oli viime talvena tehty kotitehtävät hyvin ja vielä kun otin paikalla 1990-luvulla käyneen isäukonni reissuun mukaan, niin löytyihän tuo talonpaikka, vaikka olihan tuo silti vähän hakemista.
Sitten löytyi vanha hevostallin kivijalka
Talon aiemmista vaiheista sen verran, etten tiedä paikasta sen ihmeempää, koska muistot ovat unohtuneet ja menneet rakkaitten myötä hautaan. Jäljellä olevina aarteina on ainoastaan yksi valokuva mummostani Esteristä ja hänen siskostaan Ainosta sekä talon omistajapariskunnasta. Lisäksi yksi kuva mummoni ja pappani häistä on otettu pihapiirissä pihlajan alla. Sen sijaan ainut valokuva talosta näyttää vain pienen osan ja isoisoäitini istumassa tuolilla. Siinä kaikki... vähän on siis tietoa! No, se tiedetään että talo tuhoutui jatkosodan loppupuolella 1944 ja sen jälkeen luonto on saanut vapaasti rehottaa talon pihapiirissä. Ainoa "positiivinen" seikka talon tuhoutumisessa oli se, ettei se palanut maan tasalle talvisodan loppuvaiheessa kuten naapuritalo. Melko laiha lohtu!
Seuraavaksi saunan rauniot, mistä toin kotiini tiiliskiven. PS. lokakuussa kävin hakemassa lisää.....
Vaatimatonta on kaiketi elämä ollut Husunkin mökissä ennen sotia, koska pihapiiriin kuului pieni asuinrakennus, sauna, pieni navetta ja kaivo. Nuo antoivat perheelle Simon palkan lisäksi toimeentulon. Toki mummoni eli aikojen kultaamien muisteloiden mukaan hyvän ja onnellisen lapsuuden, mihin liittyi nuorison riiailu läheisellä Kosen sillalla, missä nuoret tapasivat toisiaan ja mitä lie muutakin? Lieneekö oma pappani ja mummoni tavanneet toisensa Kosen sillalla ensi kerran? En tiedä, mutta jotensakin olisi hieno kuvitella näin. Harmi, että mummo ja pappa eivät ole enää tarinoita kertomassa. Nyt kuuntelisin niitä korvat höröllä ja painaisin kaiken mieleeni.
Viimeisenä löytyi Husun mökin nurkkakivet
Onnistuneen löytöretken päätteeksi oli syytä muikeisiin hymyihin
Tällä kertaa tällainen tarina, mihin ei liity ensimmäistäkään muistomerkkiä, mutta minulle esitelty paikka on kuin muistomerkki vailla vertaa.....Lisäksi nyt voin tunnelmoida mummon kotimökistä vaikka omassa kodissa, koska toin tullessani kaksi saunanuunin tiiliskiveä, mihin on painettu Viipurissa vuonna 1891 toimintansa aloittaneen Tammisuon tiilitehtaan nimi. Kertoneeko vauraasta talosta, ettei tiiliä ole tarvinnut valmistaa itse, vaan ne on ostettu valmiina. Nämä tiiliskivet ovat nyt kuivuttuaan päässet aitiopaikalle omassa kodissani ja aion antaa ne myös jälkeläisilleni perintönä. Pojat saavat sitten miettiä, että ovatko ne heille yhtä tärkeitä kuin minulle?
Venäläiseen tapaan ei minkäänlaista puomia puretun Kosensillan rampilla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi ovat aina tervetulleita