Willimiemen ja -ladyn reissut alkavat olla loppusuoralla. Tänään on ilmeisesti vuorossa viimeinen itse kuvaamamme nykyisen Venäjän alueella sijaitseva kohde. Pitkä matka alkaa tulla päätökseen ja minnekäs se on parempi päättää kuin Lappeenrantaan, mistä koko blogini sai alkunsa. Vielä ennen paluuta kotikonnuille on edessä vajaa sata kohdetta, joista ensimmäisenä on nyt vuorossa yksi haastavimmista ellei haastavin.....Antaa Williladyn itse kertoa!
Minun mummini ei koskaan halunnut sen kummemmin muistella vanhoja aikoja Änkilänsalolla eikä puhua evakkoon lähdöstä tai sodasta muutenkaan. Niihin liittyi niin katkeria muistoja, että hän halusi unohtaa ne. Ja ikään kuin pelkäsi puhua niistä. Kun mummi kuoli, menivät tiedot ja muistot hänen mukanaan.
 |
| Simpeleeltä Änkilänsaloon on nykyisin neljä kilometriä |
 |
| Suomen puolen Änkilänsalo |
 |
| Rajavyöhyke, tästä olisi 3,7 kilometriä Williladyn mummilaan.......vaan ei onnistu! |
Kuitenkin kun olemme kierrelleet Willimiehen kanssa pitkin Karjalan laulumaita ja nähneet niin monenlaisia suomalaismuistoja, oli mieleeni kuin huomaamatta alkanut hiipiä kiinnostus myös oman sukuni menneisyyttä kohtaan. Äitini puolen suku on lähtöisin Änkilänsalosta noin 3 km päästä Suomen nykyiseltä rajalta. Suvun tila sijaitsee vaikeiden tieyhteyksien takana Venäjän rajavyöhykealueella, jonne ei ole mitään asiaa ilman rajavyöhykelupaa, joten ajatus oli hautautunut omaan mahdottomuuteensa.
 |
| Tounaan kylämaisemaa |
 |
| Rajavyöhykkeellä....Venäjän! |
 |
| Koordinaatit kohdilleen ja tankkaus |
 |
| Tie oli pomppuista |
 |
| Änkilänsalon kylämaisemaa 2019 |
 |
| Tie OK |
Kohtalon johdatus oli kuitenkin päättänyt toisin, sillä Willimiehen hyvä ystävä ja assistentti Ilkka Pirhosen suku sattui kuin sattuikin olemaan lähtöisin juurikin samalta Änkilänsalon kylältä kuin minunkin sukuni! Kuinka uskomatonta! Tästä innostuneena kävin kesällä jututtamassa Turussa asuvaa mummini siskoa, joka on itsekin Änkilänsalossa lapsena asunut. Keräsin niin tarkkoja tietoja kuin ikinä pystyin ja kirjoitin kaiken huolella muistiin.
Ilkka osaa venäjää kuin toista äidinkieltään, joten rajavyöhykealueelle matkustaminen alkoi tuntua edes teoriassa mahdolliselta. Ensin oli kuitenkin haettava rajavyöhykelupa, jonka saaminen kesti 60 vuorokautta. Olimme melko epäileväisiä sen suhteen, että ikinä saisimme näitä lupia, sillä lehdistö on viime aikoina kirjoitellut paljon rajavyöhykealueen valvonnan kiristymisestä. Tähdet olivat kuitenkin suotuisat ja saimme luvat kesäkuussa.
Jotta homma ei olisi mennyt ihan liian helpoksi, sattui Willimobiili hajoamaan noin viikkoa ennen sovittua matkustuspäiväämme. Olimme äärettömän kiitollisia, kun meille järjestyi lainaan Jeeppi, jolla pääsimme toteuttamaan reissun.
Koska halusimme kaikin tavoin varmistaa, ettei rajavyöhykkeelle pääsemisen tai siellä liikkumisen kanssa tulisi ongelmia, kävimme heti Ilkan kanssa tavattuamme Lahdenpohjassa ilmoittautumassa rajaviranomaisille ja kertomassa suunnitelmistamme. Korkeiden aitojen ja piikkilankojen rajaamasta toimistosta asiaamme tuli selvittelemään vartija, joka ei päästänyt meitä edes sisälle toimistoon vaan kuunteli aidan ulkopuolella kaatosateessa Ilkan selostusta mummoni kotitalon raunioiden etsimisestä. Nyökkäsi sitten ilmekään värähtämättä, otti passimme ja rajavyöhykelupamme ja lähti selvittämään asiaa. Tiesimme, että nyt oli tosi kyseessä. Jos emme saisi myönteistä päätöstä, meillä ei olisi mitään asiaa Änkilänsaloon. Hetken päästä vartija kuitenkin tuli takaisin, jutteli jo ystävälliseen sävyyn ja myönsi meille luvan liikkua rajavyöhykealueella.
 |
| Mummila edessä.....ensisilmäys Peippolaan |
 |
| Meni vähän hakemiseksi....sataa tietenkin |
 |
| Ensiksi löytyi hiekkakuoppa |
 |
| Kivijalka näkyvissä. Perillä! |
 |
| Ensi kerta mummilassa |
 |
| Paikkaan tutustumista |
Varsinainen seikkailupäivä alkoi aikaisin lauantaina. Pakkasimme Ilkan Lada Nivaan kaikki mukana olleet sadevarusteet ja lähdimme ajamaan. Jokaisen mielessä varmaan häilyi ajatus siitä, mihin vielä joutuisimme. Sitä ei tiennyt kukaan. Päätyisimmekö aseistettujen vartijoiden pidättäminä selliin vai juuttuisimmeko mutaan? Olimme täysin omillamme, sillä kännykässä ei noilla tienoilla ollut minkäänlaista yhteyttä edes puheluiden soittamiseen.
Matkan varrella meidän rajavyöhykelupiamme haluttiin tarkastella useaan kertaan. Ensin ajoimme Elisenvaaran ohi kohti rajaa ja yritimme sitä kautta päästä Änkilänsaloon. Tie oli hyvää ja suoraa asfalttitietä, mutta tien päässä törmäsimme ongelmaan. Pienen Ketrovaaran venäläiskylän kaikki neljä miestä kokoontuivat automme ympärille pähkäilemään, miten pääsisimme jatkamaan. He olivat kuitenkin sitä mieltä, että sitä kautta oli turha edes yrittää. Tietä ei ollut siitä eteenpäin. Lisäksi silta Kokkolanjoen yli saattaisi olla huono. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin ja yrittää toista kautta.
Ei kun kaasua, ja töyssyistä tietä eteenpäin. Pysähdyimme välillä katsomaan Here-kartoista suuntaa. Alueella oli hieman asutusta, ja eikä aikaakaan, kun automme kiinnitti niin paljon huomiota, että paikalle käveli rajavartija kyselemään, keitä olimme ja millä asialla. Ilkan selostuksella pääsimme kuitenkin aina eteenpäin. Viimeinen pysäytyspiste oli Tounaan kylän eli Ilmeen vanhan pakkotyölaitoksen lähellä. Siellä puomilla odottelimme jännittyneinä, lähteekö joku mukaamme meitä valvomaan ja pääsemmekö yleensä jatkamaan matkaa. Vastoin odotuksiamme kaikki sujui erinomaisesti. Saimme luvan liikkua aivan itseksemme aluella!
Kun Änkilänsalo alkoi lähestyä, alkoivat tiet muuttua vähä vähältä yhä hankalammiksi, mutaisemmiksi, kuoppaisemmiksi ja metsittyneimmiksi. Polkuja risteili sinne ja tänne. Ilman Willimiehen ja Ilkan aivan loistavaa kartanlukutaitoa olisimme eksyneet alta aikayksikön eikä meillä olisi ollut mitään mahdollisuuksia löytää juuri Peippojen kotitaloa. Apuna meillä oli vanhalle Karjalan karttojen pohjalle tehty kartta, johon oli merkitty alueen vanhat talot sekä Here-kartat, jotka ladattuina toimivat ilman nettiyhteyttäkin. Nämä olivat aivan välttämättömät!
Vanhojen Karjalan karttoihin merkittyjen peltojen paikat olivat yhä samat ja kohdillaan. Siellä viljeltiin ainakin herneitä ja kauraa. Ne ovat todennäköisesti rajavyöhykkeellä sijaitsevan Toutaan kylän asukkaiden viljelyksiä. Joitain talojen raunioita näkyi siellä ja täällä. Mutta sydän alkoi hakata yhä kovempaa, kun Peippojen kotipaikka alkoi kartan mukaan lähestyä. Vaikka Lada Niva on aivan lyömätön menopeli noilla seuduilla ja pääsi kulkemaan sellaisia savikkoreittejä, etten ikinä olisi uskonut, niin viimeinen pätkä meidän piti kävellä tielle kaatuneen puun vuoksi.
Alkoi sataa. Metsätie kaartui vähän oikealle, ja eteen avautui metsien ympäröimä peltoaukea. Kelasin mielessäni läpi kaikkia niitä tietoja, jota itsekin paikalla asunut mummini sisko oli minulle aiemmin kesällä kertonut. Pieniä yksityiskohtia, joiden avulla pystyisimme tunnistamaan paikan.
Kapusimme rinteeseen, jossa talon paikan piti olla koordinaattien mukaan. Ensin löytyi kuoppa. Katselimme sitä ja totesimme, että se oli vain hiekkakuoppa. Juuri kuten minulle oli kerrottu. Talon lähellä oli ollut hiekkahautoja, joista vietiin hiekkaa Viipuriin.
Pienen matkan päästä kuului Willimehen huuto: “Täällä!” Silloin aika pysähtyi minun mielessäni. Rynnistin läpi vyötärönkorkuisen heinikon ja kuusenoksien enkä malttanut pysähtyä. Siellä oli Peippola. Harmaa kivijalka, romahtanut tiilimuuri ja piippu, pala hirsiseinää vielä tallella.
Sade loppui. Aurinko alkoi paistaa ja kullata maisemaa, kun katsoin alas kohti Peippojen peltoja. Rinteessä näkyi venäläisten tekemiä juoksuhautoja, joista mummin sisko oli kertonut. Tasainen mattojenpuistelukivi löytyi juuri sieltä, missä hän oli muistanut sen olevan. Minut valtasi niin lämmin ja rauhallinen tunnelma. Olin tullut mummilaan. Takapihalla kasvoi isoja puita ja kurjenmiekkoja.
Olin tehnyt Willimiehen avustuksella Peippo-nimikyltin, jonka vein talon raunioille. Keräsin niityn kukista pienen kimpun siihen vierelle. Tämä olisi ollut minun mummolani. Kaikki kertomukset tuosta talosta heräsivät eloon mielessäni: hevosella evakkoon lähtö, venäläisten välirauhan aikana kellariin tekemä toimisto ja uintireissut läheiselle Kokkolanjoelle.
 |
| Lähdön hetki |
 |
| Juoksuhautoja pihapiirissä |
 |
| Peippolan vanhat pellot ovat vielä käytössä |
 |
| Keskellä peltoa näkyy vielä suomalaisen asutuksen jälkiä |
 |
| Viime silmäys mummilan suuntaan |
 |
| Apein mielin kohti autoa |
 |
| Willilady, Änkilänsalon likka |
Lauloimme Ilkan kanssa mummini lempilaulun “Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”. Tästä paikasta oli nyt tullut osa minunkin historiaani. Takaisin tänne ei helpolla pääsisi, mutta on se kuitenkin mahdollista. Edes käydä täällä. Mummoni sisko oli nuorempana luvannut mummilleni, että hän vie vielä kerran mummini vaikka kottikärryillä käymään Änkilänsalossa, mutta sitä ei valitettavasti enää koskaan tapahtunut.
 |
| Viimeinen kuva kohti Peippolaa |
 |
| Lada näkyvissä |
 |
| Kylänraittia paluumatkalla |
 |
| Tie oli ajettavissa....suorastaan yllätti kuinka hyvässä kunnossa tie oli |
 |
| Näitä oli Änkilänsalossa paljon! Pihka on ollut kysyttyä aikoinaan |
 |
| Ei muuta kuin kohti majapaikkaa |
 |
| Ensi silmäys Tounaan kylästä |
Me luemme jatkuvasti mediasta, kuinka ympäri maailmaa tapahtuu edelleen hirvittävää vääryyttä ja ihmisiltä viedään väkisin heidän talonsa ja tilansa esim. väärään uskontoon vedoten. Siitä ei kuitenkaan enää juuri keskustella, että niin toisille meistäkin on käynyt sodan aikaan. Osa suomalaisista on saanut pitää sukunsa tilat, mutta meillä toisilla ei ole ollut yhtä hyvä onni, että olisimme saaneet säilyttää aiempien sukupolvien maat. Kunpa nämä tiedot eivät kuitenkaan unohtuisi! Myös seuraavien sukupolvien on tärkeää tietää menneisyytemme.
 |
| Peippola näytti 1980-luvun lopussa tällaiselta |
 |
| Tauno Peippo kävi synnyinkodissaan Peippolassa.viimeisimpänä...siis ennen meitä |
 |
| Kotitalon raunioilla |
Tuo Peippola on niin lähellä mutta niin kaukana. Vain 3 km rajalta, mutta siellä käyminen kesti meiltä kolme päivää… Ilkka kertoi, että hänen sukunsa tilusten koivut Änkilänsalossa jopa näkyvät Simpeleen vesitornin huipulta.
Saavuttamattomissa mutta silti sydämessä.
EVAKON LAULU Anneli Saariston esittämänä Jyrki Keräsen YouTube -sivulta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi ovat aina tervetulleita